Gourmetia ja kurmettia Inari-Saariselän ruskaretkellä

 

Lapissa on ruska nyt kauneimmillaan, kuin myös ruskamatkailijoiden määrä enimmillään. Mahduimmepa sinne sekaan kuitenkin vielä mekin, viipyen viikko sitten Inari-Saariselän alueella pidennetyn viikonlopun verran. Tuona aikana ruska voimistui liki silmissä. Aina se vain pysäyttää ihastelemaan, myös tällaisen lappilaisen.

 

 

Ruskaretkemme kohde valikoitui tällä kertaa ruokaperusteisesti. Olin jo pitkään haaveillut visiitistä erääseen palkitusti Suomen parhaimmista ravintoloista, joka sijaitsee Inarissa Hotelli Kultahovissa. Kyseessä on tietysti Ravintola Aanaar. Ihastelin kesän mittaan yhtä, jos toistakin Aanaarissa tehtyä postausta. Niinhän siinä sitten kävi, että ruskamatkan varaus lähti liikkeelle pöytävarauksesta Aanaariin. Majapaikkaa ja muita reissun yksityiskohtia ehtisi miettiä myöhemminkin. Tärkeimmät asiat ensin. Itse matka noudatteli samaa tärkeysjärjestystä, eli hurautimme Rovaniemeltä suoraan Inariin. Saariselän ohitettuamme huikkasin auton ikkunasta näille puille että ”Hei hei, palaamme pian, käväisemme vain ensin Inarissa syömässä”.

 

 

Olimme Inarissa heti Aanaarin avautuessa klo 14. Meille oli varattu pyynnöstäni ikkunapöytä, ja kyllähän ne silmät sinne Juutuanjoen kuohuihin pitkin ruokailua vetivätkin. Ainakin sen ajan, mitä erinomaisen kauniiden ja taidokkaiden ruoka-annosten ihailulta maltoimme.

 

 

Mieheni ymmärsi tämän ravintolakäynnin merkityksen tällaiselle ruokafriikille, ja tarjoutui tosimiesmäiseen tapaansa ajamaan myös Inarista Saariselälle. Käytin tilaisuuden hyväkseni, ja valitsin alkujuomaksi teemaan sopivasti Pohjoinen mielessä -cocktailin. Taisin olla viimeistään siinä vaiheessa pelkkää hymyä.

 

Tyrni on terveellistä!

 

Jos olisimme olleet Aanaarissa illallisella, olisin aika varmasti valinnut viiden ruokalajin Inari-menun. Tällä kertaa tilanteeseemme sopi kuitenkin paremmin omat valinnat À la carte -listalta. Olemme sen verran yksinkertaista, tai ehkä kuitenkin samojen mieltymysten omaavaa porukkaa, että valitsimme kumpikin sattumalta samat annokset. Alkuun Purjotuhkalla marmoroitua Inarijärven graavisiikaa, tilli-piimänherakastiketta ja muikunmätiä. Kaunis annos, ja siiassa juuri sopivan kevyt suolaus. Loistava valinta.

 

 

Pääruoaksi valitsimme molemmat Männynoksalla savustettua poron paahtopaistia. Tämän annoksen lisukkeina oli poronverikumpusta, puolukalla maustettua jäkälää ja puikulapyrettä. Lisukkeet tulivat omalla lautasellaan.

 

 

Lisukkeista eksoottisin oli ehkä puolukalla maustettu jäkälä, joka oli saanut puikulapyreealustalle seurakseen myös aavistuksen sesongin ruskaa.

 

 

Poron paahtopaisti tuotiin heti perään pöytään omassa kannellisessa astiassaan, ja se olikin hyvin oivallettu. Nimittäin, tuolla kannen alla odotteli poron paahtopaistin lisäksi myös savu männynoksineen ulos pääsyään. Wau, mikä tuoksahdus sieltä kannen alta sitten tuprahtikaan, kun kantta varovasti raotin.

 

 

 

 

Myös jälkiruoan osalta päädyimme samaan valintaan, nimeltään Jokiranta. Tattijäätelöä, maarianheinä-suolaheinälientä, väinönputkea ja mustikoita. Mielenkiintoista! Jokirannan makumaailma oli minulle mieluinen, raikas, eikä yhtään liian makea. Sanat eivät riitä kuvaamaan annoksen kauneutta, joten tämä kuva puhukoon puolestaan.

 

 

Näin tuli ruskamatka käynnistettyä mitä parhaimmalla gourmetilla. Tyytyväisinä ajelimme takaisin etelän suuntaan, samalla maisemia ihaillen. Voi miten kaunista Suomen Lapissa onkaan. Taisin kyllä myös hiukan torkahtaa, koskapa paluumatka meni jotenkin silmänräpäyksessä. Pian olimme jo Saariselällä, jossa majoituimme seuraavat kolme yötä.

 

 

Matkan kurmettiosuus puolestaan tuli hoidetuksi ulkoilun lomassa. Ennen kurmettia oli kuitenkin liikuteltava jalkoja sen verran, että kurmetti olisi varmasti ansaittu. Teimme reittivalinnan Saariselän lähtöportilla, tosin teimme uusia reittivalintoja vielä matkan varrellakin. Iisakkipäätä kohti kuitenkin alun perin suunnistimme, mutta poikkesimmekin sitten jossakin risteyskohdassa vähän rauhallisemmille poluille. Oli nimittäin niin paljon väkeä liikkeellä, että vaikka metsään ääntä mahtuukin, niin sitä oli jopa häiriöksi asti. Eräässä polkujen risteyskohdassa seurasimme mihin suuntaan meluisat joukot kulkivat, ja lähdimme itse toiseen suuntaan. Merkityillä reiteillä pysyimme silti mekin, eksymään ei Lappiin kannata lähteä. Tosin senkin varalta täytyy repussa aina olla tarpeeksi juotavaa. Meiltä ehkä jäi komeimmat huiput tällä kertaa huiputtamatta, mutta ainakin meillä oli hyvin tilaa hengittää sekä katsella ja kuunnella luontoa. Myös hiljaisuuden kuuntelu onnistui.

 

 

Reittivalintamme oli ”keskivaikea”, ja ehdin jo ajatella, että helppohan tämä on. Sitten saavuimme purolle, jonka yli ei ollutkaan siltaa, sen kummemmin kuin pitkosiakaan. Nuoremmat ja hyväpolviset pystyivät siitä toki loikkimaan kevyesti yli, mutta oma polveni on kiukutellut sen verran, että järki pakotti miettimään, ennen kuin loikkaan yli. Sekä ponnistus- että alastulopaikat olivat lällisiä, ja näin jo sieluni silmin itseni mutakylvyn jäljiltä. Ajattelin, että tässäkö se oli, näinkö joudumme palaamaan samaa reittiä takaisin. Tai ehkä kuitenkin tosimieheni heittäytyy puron yli pitkälleen, ja voin kävellä häntä pitkin kuivin jaloin puron toiselle puolelle? No ei sentään, mutta tosimies ja vanha partiolainen kun on, löysi hän hetken ympäristöä tutkittuaan juuri sopivan mittaisen parrun, josta saatiin kyhättyä väliaikainen silta.  On se kätevä! Olin niin haltioissani, että kuvakin jäi ottamatta. Laitanpa tähän nyt kuitenkin kauniin ruskakuvan tapahtumapaikan lähistöltä.

 

 

Aikamme patikoituamme päädyimme takaisin reitin alkuvaiheessa olevalle Aurora-taukopaikalle. Siellä pääsimme reissun kurmettiosuuteen, eli paistoimme aina niin hyvältä maistuvat nuotiomakkarat.

 

 

Mukavaa oli myös turista paikalle osuneiden, hyvällä tuulella olevien ruskaretkeilijöiden kanssa. Mikäs oli ollessa hyvällä tuulella, aurinko paistoi ja suurimmalla osalla oli patikointia takana jo muutama poronkusema. Näytti siellä toki olevan heitäkin, jotka olivat patikoineet vain noin 700 metrin matkan lähtöportilta taukopaikalle, ja viettivät mukavaa iltapäivää siellä. Käyhän se niinkin. Tämä taukopaikka on hyvin suosittu, joten onneksi siellä on peräti kolme hyvin varusteltua nuotiopaikkaa penkkeineen.

 

 

Makkaroiden ja kuksasta nautitun oluen jälkeen kävimme kurkkaamassa Auroratuvan kahvilan ovesta, ja niinhän siinä sitten kävi, että vastapaistettujen munkkien tuoksu houkutteli meidät munkkikahville. Niinpä hörppäsimme munkkikahvit kurmettiateriamme jälkiruoaksi.

 

 

Ja matka jatkui. Sekavasta reittivalinnastamme johtuen kaipasimme vielä lisää liikuntaa. Saavuttuamme takaisin lähtöportille lähdimmekin kävelemään vielä toiseen suuntaan, kohti Vellinsärpimää. Tosin sinne asti ei ollut tarkoituskaan kävellä, vaan kääntyä takaisin sitten kun siltä tuntuu. Aika pian saavuimme Kummituskämpälle, jonka ovenpielessä olevalla penkillä nautimme pienet kuksakonjakit jälkkärin jälkkäriksi.

 

 

 

Kummituskämpän läheisyydessä oli myös tällainen ihana pienenpieni taukotupa, jonka katto vihersi sympaattisesti.

 

 

Kurkistus ovelta sisään… Kas, siellähän on paikka, missä väsynyt matkamies voisi sään suojassa hetken levähtää.

 

 

Mutta nyt ei jääty laiskottelemaan, vaan jatkettiin matkaa, ja sitten jonkin ajan päästä samaa reittiä takaisin lähtöpisteelle. Vielä pieni kävelykierros Saariselän raitilla, ja seuraavaksi kutsui sauna. Aktiivista patikointia tuli reilut kolme tuntia, plus makkara-, kahvi- ja konjakkitauot siihen päälle. Puhumattakaan lukuisista kuvaustauoista. Näin oli patikka- ja kurmettipäivä saunaa vailla pulkassa. Ja illalla sitten taas uudet herkut, sillä kertaa Saariselän gourmetin äärellä. Mutta eiköhän tässä ollut jo ihan tarpeeksi gourmetia ja kurmettia yhdelle postaukselle.

 

 

Ruskan lumoa ja Lapin herkkuja Saariselän maisemissa

 

”Lapin luonto luo outoa taikaa, se on kaunis ja vertaamaton. Huiput vaarojen kauaksi hohtaa, ruska loistossaan kuin satu on”… Näin lauletaan kuuluisassa Lapin tango -iskelmässä, ja näin saatoimme itsekin todeta viime viikolla ruskaretkellä Saariselällä ollessamme. Vaikka Lapin tyttö olen itsekin, niin jaksan silti aina vain häikäistyä Lapin kauneudesta, etenkin ruska-aikaan. Kaunispään huippu oli ihan paras valinta asemapaikaksemme tälle retkelle. Siellä Lapin upea luonto oli läsnä silmänkantamattomiin. Myös auringonlaskut olivat jotain taianomaista. Iloksemme saimme nauttia niistä oman hotellihuoneen terassilla istuen ja samalla sopivaa yömyssyjuomaa pikkukuksasta lipittäen. Noissa hetkissä oli taikaa, juurikin sitä Lapin taikaa.

 

 

Ruskaretkelle lähtö oli aika lailla hetken päähänpisto. Viime viikolla meidän piti olla ulkomailla, mutta eipäs sitten oltukaan. Sen sijaan suunnittelimme ensin pitävämme muutaman vapaapäivän ihan vaan kotosalla, sään salliessa lähitienoilla retkeillen ja golfaillen. Tarkoitus oli seurata sääennusteita, ja vaihtaa sen mukaisesti tarvittaessa maisemaa. Ilmiselvästi kuitenkin matkoille teki mieli, koskapa löysin itseni muutamaan otteeseen googlailemasta eri tunturikohteita. Nimenomaan niitä kohteita, joissa emme ole moneen vuoteen käyneet. Saariselkä alkoi kiinnostaa aina vain enemmän ja enemmän. Majoituskohteita vertaillessani bongasin Star Arctic Hotellin, ja sen varaussivustoilla koin mukavan yllätyksen siellä näkyneen ruskatarjouksen muodossa. Niinpä varasin ja maksoin majoituksen kolmeksi yöksi saman tien, sataisi tai paistaisi.

Edellisestä Saariselkä-visiitistä oli kulunut jo hyvinkin 15-20 vuotta, joten ajelimme n. 260 km matkan Rovaniemeltä Saariselälle odottavaisin ja hiukkasen jännittyneinkin mielin. Sodankylän pohjoispuolella maisema alkoi muuttua ja ruskan värit kirkastua. Juuri ennen Saariselkää huomasimme kumpikin kuukkelin, joka lennähti automme viereen ja jatkoi lentoaan vierellämme, yhtä matkaa kanssamme. Sen täytyi olla hyvä enne. Pikakurkkauksella Saariselän raitille katse kohdistui Kaunispään huipulta kutsuvana näkyvään majapaikkaamme. Pian olimmekin jo Kaunispään tiellä ja saatoimme vain haukkoa henkeä. Niin upealta kaikki näytti. Puuraja oli alapuolellamme, ja näkyvyyttä oli joka suuntaan silmänkantamattomiin.

 

 

Huipulle päästyämme pieni kurvaus takaisinpäin, ja nyt lähestyimmekin hotellia yläkautta. Mutkan jälkeen kurkkasi vaikuttava näky. Kummankin huulilta pääsi spontaani ”wau”.

 

Olimme varanneet saunallisen maisemasviitin (huonetyypit olivat maisemasviitti, maisemasviitti saunalla ja lasikattohuone). Huoneiston 36 neliötä oli käytetty tehokkaasti, ja kaikille toiminnoille löytyi mukavasti tilaa. Meitä miellyttivät myös uudenkarheat pinnat ja laadukkaat kalusteet. Luvatut maisemat olivat kerrassaan upeat, uusi ”wau”! Vai mitä sanotte näistä näkymistä? Ensin katse oikeaan…

 

 

Ja sitten katse suoraan eteen ja alas Saariselän suuntaan… Saatoimme myöhemmin todeta, että kun palvelukin oli koko lomasemme ajan huomattavan ystävällistä, olimme valinneet hotellin hyvin.

 

 

Toisena aamuna näimme tällaisenkin ihmeen, että Saariselkä oli kuin hupun alla. Tiesimme Saariselän keskustan olevan tuolla alhaalla, mutta pilvi esti näkyvyyden. No, pari tuntia kuvanottohetkestä kauas pilvet karkasivat, ja aurinko astui esiin.

 

 

Tulopäivänä teimme vain pienen kävelyretken ja happihyppelyn. Kartoitimme lähimaastoa, ja tutkimme valmiiksi, mistä pääsemme seuraavan päivän patikkaretkelle. Seuraavaksi olikin vuorossa illallinen hotellin Kaunis-ravintolassa. Saimme meille kahdelle neljän hengen ikkunapöydän, ja se olikin hyvä juttu. Siinä oli nimittäin tilaa vaihdella paikkaa aina auringon liikkumista mukaillen (mies istui vasten aurinkoa, ja aurinkolasit olivat huoneessa). Leikimme siis pientä tuolileikkiä, kunnes aurinko ei enää häikäissyt siirryttyään paistamaan jonkin pylvään takaa.

 

 

Ruokalistalta löytyi kaikki, mitä lappilaisen ravintolan listalla pitää ollakin, ja vähän enemmänkin. Tarjolla oli ruska-ajan menu, jonka kaikki annokset sai alku- tai pääruokakoossa, kummin vain. Pidin siitä. Niinpä valitsin alkuruoaksi pääruokalistan Kevyesti savustettua lohta, alkuruokakoossa siis. Lohessa oli juuri sopivasti savuisuutta ja raikkautta.

 

 

Pääruokavalinta oli myös hyvin selkeä. Poroa, totta kai. Fileenä tällä kertaa, perunapyreen ja paahdettujen punajuurien kera. Karpalokastike viimeisteli annoksen. Ravintola Kaunis oli ilmeisen tasokas.

 

 

Hetken arpomisen jälkeen päätimme jaksaa nautiskella vielä yhdet jaetut juustot. Lisukkeena viikunahilloa ja juuressipsejä. Punaviiniäkin oli vielä lasissa juuri sopivasti jäljellä.

 

 

Niihin oli hyvä lopettaa ja siirtyä omalle terassille auringonlaskua ihastelemaan. Sen jälkeen ihastelimmekin sitten yövalaistua Saariselkää. Näkymä huoneestamme oli kyllä huikea ja todellinen katseenvangitsija, sitä olisi voinut tuijottaa kuinka pitkään tahansa, samaan tapaan kuin myös merta ja elävää tultakin tuijotellaan.

 

 

Hyvin nukutun yön jälkeen olimme taas ravintolassa, aamiainen kuului huonehintaan. Pistimme tyytyväisinä merkille jo saman, minkä olimme edellisenä iltanakin noteeranneet, eli kaikki vieraat tulivat ravintolaan sisään kuuliaisesti huolellisen käsidesikäsittelyn kautta. Myös pöydät oli sijoitettu sillä lailla väljästi, että minullekaan ei ihme kyllä tullut siellä korona-ahdistusta. Olen joitakin satunnaisia, harkittuja poikkeuksia lukuun ottamatta tietoisesti vältellyt ravintoloita sitten maaliskuun.

 

 

Aamiaisbuffet oli riittävän monipuolinen, ja leikkeleissä oli panostettu laatuun. Oikeastaan ainoa mitä kaipasin, oli tuorepuristettu mehu. Tiivistemehuja toki oli tarjolla useampaa sorttia, pisteet siitä, mutta tuorepuristettu mehu vie kyllä aamiaisen aina seuraavalle tasolle. Aamiaisbuffetin täydennys oli sujuvaa ja pöydän siisteyteen kiinnitettiin ilmiselvästi huomiota, hyvä niin.

 

 

Pienen ruokalevon ja päivän digilehtien lueskelun jälkeen oli aika pakata reput, ja lähteä patikoimaan. Laskeuduimme Kaunispään huipulta 2 km matkan alas Saariselän keskustaan, ja suuntasimme patikkareittien lähtöportille. Koska takana oli jo kaksi kilometriä alastuloa ja edessäpäin oli saman verran ylöspäin kapuamista, lähdimme kävelemään Auroran ja Iisakkipään suuntaan. Sieltä löytyisi Aurorapolun rengasreitti (2,1 km), jonka kiersimmekin kokonaisuudessaan, ja steppailimme vähän siellä sun täällä muuallakin kurkkimassa maisemia. Hirvimakkarat paistoimme Auroran nuotiopaikoilla. Nuotioita oli kolme, mikä oli kiva juttu. Näin sielläkin sai halutessaan pidettyä etäisyyttä muihin.

 

 

Ruokajuomat nautimme minä kuksasta ja mies tölkin suusta. Mukanamme oli minikuksat myös jälkiruoalle, jonka virkaa toimittivat Cafe De Luxet (= kahvi ja konjakki ilman kahvia).

 

 

Sitten siirtymäreittiä takaisin Saariselän keskustaan, jossa innostuimme kävelemään vielä koko Saariselän alueen edestakaisin ennen kuin lähdimme kipuamaan takaisin hotellille. Kun on vauhtiin päästy, niin antaa mennä vaan… Yllättäin ylösnousussa ei mennytkään kuin viitisen minuuttia enemmän (30 min) kuin alastulossa (25 min). Ehkä olisimme voineet hidastella vähän enemmän, perille saavuimme nimittäin aika hikisinä. Huomasimme patikoineemme ja kävelleemme yhteensä nelisen tuntia. Siinä kohti olimme tyytyväisiä, että olimme varanneet saunallisen huoneen.

 

 

Olin tuonut mukanani ruokatarpeet yhdelle illalle, ja nyt oli juuri sopiva ilta niille. Ruoanteossa ei kauan nokka tuhissut, vaan ruoka valmistui lähinnä vain aineksia lankulle latoen. No muutama pienenpieni puikula vaati keittämisen ja yksi retkeltä yli jäänyt hirvimakkara paistamisen, mutta ne valmistuivat miehen toimesta siinä samalla kun minä valmistelin muita aineksia. Lankuilta löytyi perunoiden ja hirvimakkaran puolukkahilloineen lisäksi tervamuikkuja, kylmäsavulohta ja dijonsinappia, salaattia, leipäjuustoa ja lakkahilloa, sienisalaattinappisia, sekä kylmäsavuporoa ja karpalohyytelöä. Huoneemme minikeittiön välitilalaatoitus oli korvattu upealla talvimaisemalla, joten mikäpäs siinä kauniin maiseman äärellä oli lankkuja duunaillessa.

 

 

Koska lankuilta löytyi niin kalaa kuin lihaakin, päätimme laittaa juomatkin tarjolle samaa periaatetta noudattaen. Mies kaatoi siis laseihin sekä valko- että punaviiniä. Näin oli hyvä siemaista juuri siitä lasista, mikä kulloiseenkin makupalaan paremmin soveltui. Taustamusiikiksi soittelimme tietokoneelta Souvareita, jonka yhdistän mielessäni aina Saariselälle. Tullut ehkä joskus aikoinaan käytyä monotansseissa… Levylistalla oli myös Vesku Loirin Lapin kesä, muutamaan kertaan soitettuna.

 

 

Hyvä päivä ja kiva ilta olivat taas unta vaille pulkassa. Happi teki tehtävänsä, liikunta myös. Seuraavana päivänä olisivat uudet kujeet. Seuraava päivä valkeni kuitenkin pilven sisältä katseltuna, joten päätimme hiukan odotella ennen retkelle lähtöä. Puoleen päivään mennessä tilanne oli taas normaali, ja aurinko alkoi paistella ja näkyvyys muuttui normaaliksi. Siispä retkelle Urho Kekkosen kansallispuistoon mars. Tällä kertaa lähdimme reppuinemme patikoimaan suoraan Kaunispään huipulta Moitakurun ja Kuukkelilammen suuntaan, joskaan ihan sinne asti emme aikoneet mennä, vaan kohteemme oli ennen niitä oleva Palo-ojan kota. Tai oikeastaan nuotiota me enemmänkin toivoimme, sää kun oli jälleen kaunis. Emme vain olleet varmoja onko siellä sitä, kun reittikartalla näkyi vain kota.

 

 

Reitti kulki koko ajan alaspäin, joka ei povannut hyvää paluumatkalle. No, silloin olisi vain pysähdeltävä enemmän kuvaamaan ja samalla hengitystä tasoittamaan. Alaspäin mennessä ensimmäinen puolituntinen puurajan yläpuolella oli reitin kauneinta osuutta. Maisema oli suorastaan uskomaton keltaisine vaivaiskoivuineen ja punertavine varvikkoineen. Alemmas tultuamme maisema muuttui lähinnä metsäiseksi. Ja reitti enemmän ja enemmän kiviseksi, jolloin katse piti muutenkin pitää aika tarkkaan maassa. Tässä kuvassa kuitenkin reitin kauneinta antia.

 

 

Alamäkeen patikoitu matka Palo-ojan kodalle kesti 1,5 tuntia, ja iloksemme kohteessa oli myös istuinpölkyillä varustettu nuotiopaikka. Mennessämme siellä ei ollut ketään muita, mutta kohta tulet sytytettyämme tuli kiva pariskunta läskipyörillään, ja turisimme siinä tulen äärellä mukavia. Nimet jäivät vaihtamatta, eikä niillä siellä luonnon keskellä mitään merkitystä olisi ollutkaan. Yhdessä kuitenkin vietimme mukavan taukohetken, joka taisi kyllä leppoisan jutustelun myötä pidentyä ihan tunnin mittaiseksi. Paikalla oli myös muutama kuukkeli, jotka pyrähtelivät ympärillämme ihmetellen, missä heidän ruokansa viipyy. No tulihan sitä, kun tämä toinen mies laittoi niille leipää tarjolle. Kuukkelit söivät kirjaimellisesti kädestä. Aika erikoisia ovat nämä onnenlinnut.

 

 

Paluumatka olikin sitten yhtä nousua, ajallisesti siinä meni joitakin minuutteja kauemmin kuin alaspäin tullessa. Rajuin nousu osui onneksi kauneimpien maisemien osalle, joten aina oli hyvä syy pysähtyä kuvaamaan. Jos nyt jalat saivatkin kyytiä, niin sielu lepäsi näissä maisemissa. Näin tuli huiputettua Kaunispää kahteen kertaan, edellisenä päivänä Saariselän suunnasta lähestyen, ja nyt tuolta Kaunispään toiselta puolelta kiikkuen.

 

 

Sauna oli taas ihan mahtava lisä huoneessa, ja sen jälkeen oltiinkin aika kypsää kamaa. Enempiä ruokia ei ollut mukanamme, mutta ilta maisemasviitissämme houkutti ravintolaa enemmän. Näin ei tarvitsisi laittautua ihmisten ilmoille. Niinpä päädyimme hakemaan noutopizzat alhaalta Saariselän keskustasta. Matka taittui tällä kertaa autolla, päivän kävelyt oli nyt kävelty. Ravintola Pirkon Pirtin poropizzat olivat valtavan hyviä. Ja valtavan suuria. Vaikka nälkä oli kova, emme siltikään jaksaneet syödä kaikkea. Eipä tarvittu tuutulauluja tuonakaan iltana.

 

 

Lähtöaamu oli jälleen sumuinen, ja lähdimme ajelemaan Kaunispäältä alaspäin näkyvyyden ollessa olematon. Jännitti, mutta tiellä pysyimme.

 

 

Tankavaaran tienoilla alkoi sumu hälvetä, ja saatoimme taas alkaa tähyillä tienreunalta mahdollisesti säntäileviä poroja. Tullessamme niitä oli aika monessa kohtaa, mutta nyt kotiin palatessamme ymmärsivät pysyä piilossa. Turvallisesti siis saavuimme kotiin asti, ihanat muistot mukanamme. Olipa kiva, kun tuli lähdettyä. Kiva olisi myös joskus sinne palata. Ehkä vielä jonakin hyvänä päivänä niin teemmekin.