Niinhän siinä sitten kävi, että minkä eilisessä linssikeitossani
kevensin, sen tänään pannarissani mählysin. Jääkaappiin oli jäänyt
viikonlopun vierasta varten ostamani maitopurkki, joka jäikin käyttämättä. Itse
emme maitoa sellaisenaan juo, ja kahvinkin nautimme mustana. Yleensä käytän
maitoa vain joko puuroon tai pannariin. Niinpä, kun avattu mansikkahillokin olisi
lähiaikoina hyvä syödä pois, osoitti kuvitteellinen nuoli pannarin
suuntaan.
Olen tehnyt pannaria tämän ohjeen mukaan aina lapsuudenkodistani
lähtien. Siihen aikaan kouluissa tehtiin vielä itse ruokaa, ja ihan mielettömän
hyvää tehtiinkin. Meidän koulun keittäjät olivat aivan mestareita, muistelen
edelleen useampaakin heidän loihtimaa herkkua. Silloin tällöin tädit tekivät
pannaria, joka myös oli aivan ihanaa. Äitini työskenteli samaisessa koulussa
opettajana, ja hän onnistui saamaan keittolan tädeiltä tarkat ohjeet
(kikkoineen) tuosta maistuvasta pannarista. Jaan tämän perimätiedon nyt
teillekin, rakkaat lukijani. Pannari nautitaan perinteisesti mansikkahillon ja kermavaahdon kera.
Pannari keittolan tätien tapaan
3 munaa
4 rkl sokeria
1 tl suolaa
8 dl maitoa
n. 4-5 dl vehnäjauhoja (laitan aina 4,5 dl)
n. ½ dl sulatettua voita (tähän liittyy kikka)
225-250 C, 2-taso, n. 25 minuuttia
Laita uuni kuumenemaan. Riko munat kulhoon ja lisää sokeri. Vispaa
käsivispilällä ilmavasti kolmisen minuuttia. Lisää suola ja vispaa hetki lisää.
Lisää maito ja sekoita, älä enää vispaa. Lisää vehnäjauhot desi (ja se puolikaskin) kerrallaan, joka lisäyksen
jälkeen jauhot vispilällä sekoittaen. (Uunien tehot vaihtelevat. Itse aloitan
245 asteella, ja lasken vartin päästä lämmön 225 asteeseen.) Kun uuni on
lämmennyt säätämääsi asteeseen, laita vielä tässä vaiheessa sulattamaton voi uunipellille
ja pelti uuniin. Seuraa uunin ikkunasta, milloin rasva on sulanut, ja ota
sitten pelti pois. Kallistele peltiä, että rasvaa valuu joka kohtaan. Kaada
taikina tasaisesti pellille rasvan päälle. Ei siis kertarysäyksellä yhteen
kohtaan, jolloin rasva pakenee alta pois. Tällä taktiikalla tulee samalla
kertaa rasvattua pelti, ja lisättyä rasva taikinaan. Laita pelti uuniin. Vartin
kohdalla pitäisi taikinan jo kivasti kupruilla ja alkaa tummua. Tarkkaile
tummumisen etenemistä, ja ota pelti pois, kun näyttää omaan makuusi kypsältä.
Alun perin tein tätä pannaria kaatamalla taikinan suoraan
rasvansekaiselle pellille, ilman leivinpaperia. Nykyisin käytän leivinpaperia,
mutta rasvan käsittelen silti ohjeen mukaan, heittämällä sen ensin pellille,
mutta leivinpaperin päälle, ja sitten pelti uuniin jne. En tiedä kuvittelenko vain,
vai maistuuko se oikeasti eriltä, kuin jos laittaisin sulatetun voin suoraan
taikinaan. Joka tapauksessa tällä tavalla sulanut voi antaa ikään kuin
viimeisen ”silauksen” pannarin pinnoille. Sitähän nimittäin paiston aikana
nousee reunojen kupruillessa myös pannarin päälle.
Palaan lapsuuteeni joka kerta tätä pannaria tehdessäni ja syödessäni. Siitä
tulee aina hyvä ja kotoisa olo.
Nyt tuli kyllä sellainen ohje, että aivan innostuin kommentinkin kirjoittamaan. Monia pannukakkuja testanneena voin todeta, että tämä on parasta pannaria ikinä! T. Lentävien sardiinien kirjoittajan tytär.
VastaaPoistaHah hah, kiitos ihanasta kommentistasi 😀😘 Täytyykin kyllä sanoa, että tätä tehdessäni palasin paitsi lapsuuteeni, myös niihin lukemattomiin kertoihin, kun juurikin tätä pannaria teille omille lapsilleni valmistin 😋❤️ Koko perheen ikisuosikki oli, ja on edelleenkin tämä helppo ja kotoisa herkku 👍
PoistaPannari juuri noin tehtynä on ihanaa. Oma äitini kertoi saman niksin (oho!) suurena salaisuutena. Lisäksi pannari on tehtävä kuulema kokomaitoon. Omassa lapsuudessani kotipihalla tepastelevien kanojen munia tuli taikinaan vähintään kolme. Oli se kyllä herkkua joka kerta. Kiva, kun jaoit ohjeen ja kerroit lapsuuden muistojasi. Kiitos siitä!
VastaaPoistaOho todellakin 😍 Eikös vain olekin ihanaa! Kyllä äidit tietävät niksit 😉 Vein loput pannarit aamulla työpaikan kahvihuoneeseen, ettei tule meillä kahdella syötyä koko pellillistä. Hyvin kävi kaupaksi.
Poista