Tapahtui Espanjassa Andalusiassa parikymmentä vuotta
sitten…. Nautimme eräässä Välimeren rantabulevardin ravintolassa makuhermoja
hivelevän merellisen illallisen. Silmiemme edessä siinteli meri ja ilta oli
samettisen lämmin. Katu täyttyi askelista ja ruokahalua herättävistä
tuoksuista, jotka leijailivat ravintoloiden hiiligrilleistä. Oli paras
illallisaika.
Ravintolan edustalla oli vanha kalastusvene, jonka sisään oli
rakennettu tulisija, jossa loimutettiin puutulen äärellä erilaisia kaloja
bambutikkuihin työnnettyinä. Yksi makoisimmista herkuista oli Espeto de
sardinas, eli vartaaseen kylki kyljessä työnnetty rivi sardiineja. Kalojen
loimutuksesta vastasi charmikas herra, jonka taidokasta ja tarkkaa työtä oli
upeaa seurata. Kun maestron mielestä Espeto de sardinas oli juuri sopivan
kypsä, irrotti hän taidokkaasti sardiinit vartaasta ja asetteli ne kauniisti
vadille, ripotteli päälle sormisuolaa ja kylkeen lohkon
sitruunaa, ja vei ne itse saman tien pöytään nautittaviksi.
Nautittuamme illallisen oli aika poistua ravintolasta.
Lähtiessämme jäimme ravintolan edustalle vielä vaihtamaan muutaman sanan
ravintolan tarjoilijan kanssa ja kiittämään nautitusta ateriasta. Olimme jo
entuudestaan tutut, ja keskustelimme tapamme mukaan elävästi espanjalaisittain,
kädet viuhtoen. Käteni juuri ollessa nousussa kohti yläilmoja, lähestyi selkäni
takaa sardiinimaestro täydellisen sardiinivatinsa kanssa. Sitten se tapahtui!
Käteni osui sardiinivadin pohjaan, mutta kun käteni liike jatkoi vain kulkuaan,
lensivät huolella loimutetut sardiinit pitkässä kaaressa läpi rantabulevardin,
päätyen lopulta katukiveykselle ei niin kauniiseen asetelmaan. Hetken hyytävän hiljaisuuden jälkeen purskahdimme
tarjoilijan kanssa spontaanisti kauhistuneeseen, epäuskoiseen ja hysteeriseenkin
nauruun. Maestroa ei naurattanut lainkaan. Jos katseet olisivat voineet tappaa!
Pyytelin vuolaasti anteeksi, ja ehkä sen joskus anteeksi sainkin. Ainakin nyt
parikymmentä vuotta myöhemmin tämä samainen maestro jo jopa taas hymyilee
minulle. Ja tuo ravintola on edelleenkin meidän lempiravintolamme kyseisellä
rannikolla.
Muistamme tämän tarinan joka kerta, kun noita ihania
merenherkkuja syömme. Olemmekin niitä siitä asti kutsuneet lentäviksi
sardiineiksi.
Toisaalta olemme myös itse aika usein ”lentäviä sardiineja”
ulkomaille ahtaissa lentokoneissa matkustellessamme. Yleensä kyllä ostamme
lisää jalkatilaa, mutta joskus voi sardiininakin ahtaalla paikalla olla
mukavaa. Näin kävi mm. eräällä lennollamme jälleen kerran Espanjaan, silloinkin
jalkatilapaikat ostaneena, mutta erinäisten sattumusten kautta takimmaiseen
riviin polvet suussa päätyneenä. Takakeittiön matkustamohenkilökunta oli tuolloin
sekaannuksesta niin pahoillaan, että he tekivät pyytämättä ja tilaamatta
kaikkensa, jotta olomme olisi mukava. He järjestivät meille suorastaan
businessluokan kohtelun Ultima Thule -samppanjalaseineen täytteen kera sinne
takapenkille, juusto- ja leikkelevateja unohtamatta. Lähtiessämme vielä
kiittivät mukavasta seurasta ja saimme päivän lehdetkin kotilukemisiksi. Kyllä
olo lentävänä sardiininakin on joskus todella mukavaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti