Viime viikonloppu oli ajankohta, jonka jälkeen ymmärsin elämän muuttuvan
myös täällä Suomessa, omassa lintukodossamme. Tunnelma kiristyi jo edellisellä
viikolla, mutta mieli halusi vielä uskoa ihmeeseen. Järki kuitenkin tiesi,
mitä tuleman pitää. Korona ei ollutkaan enää kaukainen kummitus. Elämä tulisi
muuttumaan määrittelemättömäksi ajaksi. Perjantaina päätimme mennä vielä
nauttimaan huippuravintolaan miehen etukäteen varaamasta huippuateriasta. Oli
syntymäpäiväni, ja blogikin täytti seuraavana päivänä kaksi vuotta. Ruoka oli
taivaallista, samoin viinipaketti oli taivaallinen nimeään myöten. Päätimme antaa
itsellemme luvan nauttia vielä kerran joka suupalasta ja hetkestä, ennen kuin
korona saapuu kaupunkiin. Meillä
oli vähän sellainen ”viimeisen ehtoollisen” mieliala. Lauantaina sitten asiat
konkretisoituivat omallakin paikkakunnallamme. Kielto
vierailla vanhusten hoivakodeissa astui voimaan. Se sai minut erityisen surulliseksi, koska
en tiedä milloin pääsen seuraavan kerran tapaamaan laitoshoidossa olevaa
äitiäni.
Sen sijaan vielä hyvissä voimissa oleva ja kotonaan asuva anoppini oli
tulossa meille syömään. Olimme etukäteen ajatelleet, että siinä vaiheessa, kun
emme pääse enää vierailemaan hoitokotiin, on ehkä syytä rajoittaa myös vielä kotona
asuvien vanhempiemme tapaamista. Ehdotimme anopilleni, että olisiko viisasta jättää
jo tämä yhteinen ateria väliin. Hän ei ottanut ehdotusta kuuleviin
korviinsakaan, vaan sovimme, että no kerran vielä. Huolellisen käsienpesun ja
käsidesin kautta aloitimme siis katkeransuloisen yhteisen päivän vieton.
Katkeransuloisuutta lisäsi se, että paikkakunnalla asuvan tyttären perhe päätti
jäädä kotiin pienen flunssaoireilunsa myötä. Nyt ei riskejä otettu. He kylläkin
liittyivät hetkeksi seuraamme videopuhelun kautta, ja se ilahdutti meitä
kaikkia suuresti.
Alkupalaksi tein kivat katkarapuherkut, joiden tiesin maistuvan meille
kaikille. Kaupassa on viime aikoina ollut pusseittain aivan mahtavia Vélez-Málagan
pikkuavokadoja, joista syntyi katkarapuherkun pohja. Avokadosiivujen päälle puristukset
limestä, sekä suolaa ja pippuria. Seuraavaksi sulatettuja ja valutettuja
katkarapuja sekä parmesaania (ei pussista, vaan itse raastamalla!). Kiva ja
raikas aloitus aterialle, totta tosiaan.
Pääruoaksi valmistin alun perin hannag.fi sivustolta bongaamaani
lohiruokaa, lohta ja pinaattia. Olen valmistanut sitä useampaan otteeseen. Tässä
linkki Hannan postaukseen. Kirjoitan reseptin tähän siinä muodossa, kuin miten
minä ruoan valmistin.
Lohta babypinaattipedillä
3:lle
600 g nahatonta lohifileetä
voita vuoan voiteluun
1 pss kotimaista babypinaattia
suolaa
mustapippuria
1,5 dl kuohukermaa
½ dl valkoviiniä
reilusti parmesaania
Huuhtele ja linkoa pinaatit. Laita ne voidellun uunivuoan pohjalle.
Tässä vaiheessa näyttää siltä, että eihän sinne muuta mahdukaan. Pinaatti
kuitenkin tekee ruoan kypsyessä jonkinasteisen hokkuspokkus -katoamistempun,
eli voit ihan rauhassa sulloa vuoan täyteen pinaattia. Vielä vaikka enemmänkin
kuin mitä tässä oli. Minulla nyt sattui olemaan vain yksi pussillinen.
Leikkaa nahaton lohifilee annospaloiksi, ja lado ne pinaatin päälle.
Mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita kerma ja valkoviini keskenään, ja kaada
neste vuokaan. Raasta pinnalle reilusti parmesaania.
Nosta vuoka 180-200 C-asteiseen uuniin n. 20-30 minuutiksi.
Lohen seuraksi tein uunikasviksia, jotka valmistuivat yhtä aikaa lohen
kanssa. Heittelin voideltuun vuokaan erilaisia kasvisten jämiä. Pari perunaa, kokonaisia
valkosipulinkynsiä, porkkanoita, herkkusieniä, kesäkurpitsaa ja miniluumutomaatteja.
Päälle loraus oliiviöljyä, suolaa ja pippuria. Kevyt sekoitus, ja vuoka uunin n. 20 minuutiksi.
Hyvä yhdistelmä nämä kasvikset ja lohi. Sitä minä vain jaksan aina
ihmetellä, että minne se pinaatti oikein häipyy ruoan kypsyessä?
Ruoka oli herkullista ja tunnelma järkyttävästä maailmantilanteesta riippumatta
mukava. Halusinkin tästä yhteisestä ateriasta jäävän erityisen hyvät muistot. Selvää
oli, että ihan heti emme yhteisen pöydän ympärille pääse, vaikka mieluusti
viikonloppuisin kokoonnummekin meille syömään. Ihmettelimme ja kummastelimme,
mitä maailmassa oikein tapahtuu. Onnistuimme kuitenkin myös nauttimaan
yhteisestä ajasta. Niinhän se on, että hyvä ruoka, parempi mieli.
Nyt on kulunut viikko siitä, kun tilanne kiristyi oleellisesti
rakkaassa kotimaassamme. Kulunut viikko on ollut ahdistava. Olen painanut
hullun lailla töitä, ja yrittänyt siten tasoitella tietä etätöihin
siirtymiselle. Ikäni puolesta en ole vielä riskiryhmään kuuluva, mutta astmani
puolesta sitä olen. Etätöihin siirtyminen on siis minulle itsestäänselvyys. Uutisia
on tullut kuunneltua ja katseltua epätoivon tuntemuksiin saakka. Eihän tässä
voi olla ahdistumatta. Tieto lisää tuskaa, mutta ilman tietoakaan ei voi elää. Mielessä
on huoli monenlaisista asioista. Kohdallemme osuneet pari peruuntunutta
lomamatkaa eivät todellakaan ole niitä surkuteltavia asioita, vaan nyt puhutaan
paljon suuremmista asioista. Tämän kriisin vaikutukset tulevat olemaan moninaiset,
ja ne tulevat tuntumaan meistä suurimman osan elämässä, niin terveyden kuin
taloudenkin osalta. Pelottava ajatus.
Kaikilla on oma tapansa käsitellä asioita. Meidän lapsemme ovat jo aikuisia,
ja osin toisella paikkakunnallakin. Kiitos WhatsApp-perheryhmämme, olemme voineet
käsitellä tätä korona-asiaakin kuitenkin yhdessä. Viestit ovat kilisseet ahkerasti. Yhdessä
olemme tässäkin asiassa vahvempia, ja enemmän. Myös ihanan lapsenlapsemme suloiset
kasvot videopuhelun näytössä tekevät maailmasta hetkeksi kauniin. Samoin tämä
anoppini tuoma kaunis kukkakimppu on tuonut lohtua.
Tästä postauksesta tuli nyt aika synkkä, mutta sellaista tämä elämä nyt
on. Pysytään yhdessä vahvoina, ystävät. Pidetään huolta itsestämme ja
toisistamme. Ja pestään käsiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti