Lämpimät currykanaleivät

 

Lämpimät leivät pääsivät eilen meidän perjantai-illan herkuksi. En edes muista, milloin viimeksi olen tehnyt lämppäreitä. Olihan se jo siis aikakin. Paistoin broilerisuikaleet erikseen ihan tätä tarkoitusta varten, mutta yhtä lailla voit käyttää tähän myös esim. kaupan palvelutiskiltä ostetun kokonaisen grillatun broilerin tähteet. Näitä lämppäreitä tehdessä ja syödessä tuli nostalginen olo, ja palasin muistoissani vuosien taa. Etenkin leipiin käyttämäni ananasrenkaat nostivat pintaan makumuistoja nuoruudesta.

 

 

Currykanaleivät

2:lle

 

4 viipaletta ranskanleipää (tai 2 suurta maalaisleipäviipaletta)

voita tai levitettä

n. 300 g broilerin fileesuikaleita (naturel)

suolaa

broilerimaustetta

curryjauhetta

3-4 ruokalusikallista majoneesia (Hellmann’s)

1 kananmuna

2 dl juustoraastetta

½ tl curryjauhetta

aavistus suolaa

mustapippuria

 

Leikkaa kunnon leipäviipaleet. Jos leipä on suuri, riittää kaksi viipaletta, mutta ranskanleipäkokoisesta leivästä menee kahdelle helposti neljäkin viipaletta. Laita leivät uunipellille leivinpaperin päälle ja voitele ne kevyesti.

 

 

Paista broilerinsuikaleet kypsäksi ja mausta suolalla, broilerimausteella ja curryjauheella. Mausteita heitin vaistonvaraisesti. Jos olet epävarma määristä, mausta ensin kevyemmin ja lisää mausteita kypsää (!) broileria pannulta maisteltuasi. Levitä broilerit leiville, ja lisää ananaskiekot broilereiden päälle.

 

 

Mausta majoneesi curryjauheella ja aavistuksella suolaa ja pippuria. Vatkaa joukkoon kananmuna. Sekoita juustoraaste seokseen ja levitä mössö leipien päälle.

 

 

Paista 225 C uunissa noin 10 minuutin ajan, eli kunnes kuorrutus on saanut kauniin värin. Minä huomasin paistamisen puolivälissä, että tarvitaan vielä lisäväritystä, joten lisäsin muutaman siivullisen kirsikkatomaattia kuorrutuksen pinnalle ja laitoin pellin takaisin uuniin, jotta tomaatitkin mehustuvat.

 

 

Tarjosin leivät vihreän salaatin kera. Ennen lautaselle päätymistään pyörittelin salaatit pikku lorauksessa oliiviöljyä ja sitruunanmehua, jotka maustoin vuorisuolalla ja mustapippurilla.

 

 

Lämpimät leivät sopivat tosi hyvin syksyisen illan iltapalaksi. Curry antoi mukavasti lisälämpöä annokseen, ja ananas piti huolen siitä, että maku sai myös hedelmäisen vivahteen. Sen verran mukava iltapala tämä oli, että raapustin nyt tuoreeltaan ohjeen tänne blogiinkin. Resepti syntyi nimittäin leipiä tehdessä, intuitiota seuraten. Seuraavalla kerralla voinkin tarkistaa suoraan täältä, mitä näihin tulikaan. Seuraavaksi minua kiinnostaisi kokeilla, minkälainen makuelämys syntyy grillatun kanan tähteitä käyttäen. Voi siis olla, että nämä palaavat ohjelmistoon jo hyvinkin pian.

 

 

Retkipäivän savuporo-juustokeitto

Viime sunnuntaina ruskaretkeilimme Napapiirin retkeilyalueella, joka on ihan tässä Rovaniemen lähiympäristössä. Retken innoittajana oli pääkaupunkiseudulta pikkuvisiitille iloksemme lennähtänyt tyttäremme, jonka kanssa halusimme ihastella ruskaa myös retkeillen, eikä vain kotipihan punertuneita pihlajia ja takametsän maaruskaa katsellen. Suunnitelmamme oli lähteä sunnuntaina lounasretkelle Vaattunkikönkäälle, mukanamme termospullollinen kuumaa savuporo-juustokeittoa. Sunnuntaiaamuna kaikki sääennusteet povasivat kuitenkin iltapäivälle sadetta, joten teimme lennosta muutoksen suunnitelmaan. Päätimmekin lähteä retkelle saman tien, aamiaistarpeiden kera. Se oli hyvä idea, samoin ajoitus oli loistava. Kotiin päin ajellessamme alkoi ripsiä, ja sadetta kesti siitä alkaen muutaman tunnin ajan. Sateen aikana oli ihanaa syödä höyryävää savuporo-juustokeittoa mukavasti sisätiloissa.

 

 

Savuporo-juustokeitto

 

3:lle pääruoaksi, 4-5:lle alkuruoaksi

 

2 rkl voita

1 purjo (valkoinen osa)

100 g kylmäsavuporoa

1 l vettä

1 fondiannoskuutio (kana tai liha)

250 g Koskenlaskija kylmäsavuporo sulatejuustoa

2 tl kuivattua kirveliä

mustapippuria

2 rkl makeaa sinappia

1 dl perunahiutaleita (tässä Mummon)

 

Halkaise, huuhdo ja silppua purjo. Kuutioi kylmäsavuporo ja sulatejuusto. Kuumenna rasva kattilassa ja kuullota purjo. Lisää porokuutiot ja anna niiden hieman paistua. Lisää vesi ja fondinappi. Kun keitos kiehuu, lisää pienitty sulatejuusto vähän kerrallaan.

Keitä miedolla lämmöllä (kuitenkin koko ajan poreillen) noin 10 minuuttia, eli kunnes juustokuutiot ovat varmasti sulaneet keiton sekaan. Mausta kirvelillä, mustapippurilla ja sinapilla. Vatkaa joukkoon perunahiutaleet (saostavat keiton sopivan paksuiseksi) ja anna kiehua pari minuuttia (tai niin kauan kuin hiutalepakkauksessa kerrotaan keittoajaksi). Tarkista maku. Lisää pinnalle yrttejä tms. Minulla oli sopivasti rucolaa tarjolla, joten laitoin sitä.

 

 

Tämä savuporo-juustokeitto on vallan mainiota. Olen tarjonnut sitä sekä alkuruokana, että pääruokana. Toimii kummallakin tavalla. Pienet rieskaleipäset ovat hyvä lisuke tälle keitolle.

Palaan vielä hetkeksi tuohon soppapäivän aamuun, jolloin poutaa oli luvassa enää vain aamupäiväksi. Sen havaittuani ilmoitin, että aamiainen tarjoillaankin Vaattunkikönkään laavulla. Eli ei muuta kuin eväsleipien tekoon. Haukkasimme sentään vähän hedelmiä ensi hätiin, ja ajelimme sitten parinkymmenen kilometrin päähän reittien lähtöportille. Valitsimme lyhyen ja helppokulkuisen Könkäänsaaren reitin. Hetken verran esteetöntä polkua kuljettuamme ylitimme Raudanjoen aika vaikuttavan näköistä riippusiltaa pitkin.

 

 

Sillalta näkymät olivat näin huikeat, ja könkään pauhu ja kohina oli korviahuumaava.

 

 

Lyhyellä matkalla oli hämmästyttävän paljon upeita näkymiä ja hyviä kuvauskohteita. Vai mitä sanotte näistä näkymistä?

 

 

Koska lähdimme aikaisin liikkeelle, ei laavulla ollut vielä ketään eikä savu noussut nuotiosta. No äkkiäkös me saimme nuotion roihuamaan (mies on vanha partiolainen). Rauhoituimme sitten tulta katselemaan ja luonnon ääniä kuuntelemaan. Oravakin kävi tekemässä tuttavuutta. Laavulla oli jopa tukeva pöytä, joten sinne olisi kyllä helposti kattanut vaikka minkälaisen tarjoilun. Oikein alkoi jo ajatus lentää… Ehkä ensi kesänä.

 

 

Meillä oli mukana lohirieskoja, pillimehuja ja termospullollinen kahvia, josta riitti kullekin toinenkin kuksallinen lämmikettä. Aamu oli aika kolea, joten kuuma juoma oli paikallaan. Onneksi huomasimme ottaa mukaan lampaantaljat peffanaluseksi.

 

 

Kun vieläkään ei kuulunut muita tulevaksi, käytimme tilaisuuden hyväksi viettämällä myös pienen musiikkituokion toivekonsertin muodossa. Muutaman Lappi-aiheisen kipaleen kännykästä soitettuamme alkoikin kuulua lähestyvien retkeilijöiden ääniä. Konsertti sai siis päättyä ja lähdimme kävelemään takaisin päin.

 

 

Vastaantulijoita oli nyt useita. Heidän retkensä oli vasta alkamassa, mutta meidän mukava retki oli jo finaalissa. Oli aika palata kotiin sopan keittoon. Retkestä jäi hyvä fiilis, vähän sellainen staycation-mieliala. Kuinka hienoja paikkoja ja kokemuksia täältä lähistöltä löytyykään, kun vain huomaa pysähtyä niitä katselemaan ja kokemaan.

 

 

 

Ruskan lumoa ja Lapin herkkuja Saariselän maisemissa

 

”Lapin luonto luo outoa taikaa, se on kaunis ja vertaamaton. Huiput vaarojen kauaksi hohtaa, ruska loistossaan kuin satu on”… Näin lauletaan kuuluisassa Lapin tango -iskelmässä, ja näin saatoimme itsekin todeta viime viikolla ruskaretkellä Saariselällä ollessamme. Vaikka Lapin tyttö olen itsekin, niin jaksan silti aina vain häikäistyä Lapin kauneudesta, etenkin ruska-aikaan. Kaunispään huippu oli ihan paras valinta asemapaikaksemme tälle retkelle. Siellä Lapin upea luonto oli läsnä silmänkantamattomiin. Myös auringonlaskut olivat jotain taianomaista. Iloksemme saimme nauttia niistä oman hotellihuoneen terassilla istuen ja samalla sopivaa yömyssyjuomaa pikkukuksasta lipittäen. Noissa hetkissä oli taikaa, juurikin sitä Lapin taikaa.

 

 

Ruskaretkelle lähtö oli aika lailla hetken päähänpisto. Viime viikolla meidän piti olla ulkomailla, mutta eipäs sitten oltukaan. Sen sijaan suunnittelimme ensin pitävämme muutaman vapaapäivän ihan vaan kotosalla, sään salliessa lähitienoilla retkeillen ja golfaillen. Tarkoitus oli seurata sääennusteita, ja vaihtaa sen mukaisesti tarvittaessa maisemaa. Ilmiselvästi kuitenkin matkoille teki mieli, koskapa löysin itseni muutamaan otteeseen googlailemasta eri tunturikohteita. Nimenomaan niitä kohteita, joissa emme ole moneen vuoteen käyneet. Saariselkä alkoi kiinnostaa aina vain enemmän ja enemmän. Majoituskohteita vertaillessani bongasin Star Arctic Hotellin, ja sen varaussivustoilla koin mukavan yllätyksen siellä näkyneen ruskatarjouksen muodossa. Niinpä varasin ja maksoin majoituksen kolmeksi yöksi saman tien, sataisi tai paistaisi.

Edellisestä Saariselkä-visiitistä oli kulunut jo hyvinkin 15-20 vuotta, joten ajelimme n. 260 km matkan Rovaniemeltä Saariselälle odottavaisin ja hiukkasen jännittyneinkin mielin. Sodankylän pohjoispuolella maisema alkoi muuttua ja ruskan värit kirkastua. Juuri ennen Saariselkää huomasimme kumpikin kuukkelin, joka lennähti automme viereen ja jatkoi lentoaan vierellämme, yhtä matkaa kanssamme. Sen täytyi olla hyvä enne. Pikakurkkauksella Saariselän raitille katse kohdistui Kaunispään huipulta kutsuvana näkyvään majapaikkaamme. Pian olimmekin jo Kaunispään tiellä ja saatoimme vain haukkoa henkeä. Niin upealta kaikki näytti. Puuraja oli alapuolellamme, ja näkyvyyttä oli joka suuntaan silmänkantamattomiin.

 

 

Huipulle päästyämme pieni kurvaus takaisinpäin, ja nyt lähestyimmekin hotellia yläkautta. Mutkan jälkeen kurkkasi vaikuttava näky. Kummankin huulilta pääsi spontaani ”wau”.

 

Olimme varanneet saunallisen maisemasviitin (huonetyypit olivat maisemasviitti, maisemasviitti saunalla ja lasikattohuone). Huoneiston 36 neliötä oli käytetty tehokkaasti, ja kaikille toiminnoille löytyi mukavasti tilaa. Meitä miellyttivät myös uudenkarheat pinnat ja laadukkaat kalusteet. Luvatut maisemat olivat kerrassaan upeat, uusi ”wau”! Vai mitä sanotte näistä näkymistä? Ensin katse oikeaan…

 

 

Ja sitten katse suoraan eteen ja alas Saariselän suuntaan… Saatoimme myöhemmin todeta, että kun palvelukin oli koko lomasemme ajan huomattavan ystävällistä, olimme valinneet hotellin hyvin.

 

 

Toisena aamuna näimme tällaisenkin ihmeen, että Saariselkä oli kuin hupun alla. Tiesimme Saariselän keskustan olevan tuolla alhaalla, mutta pilvi esti näkyvyyden. No, pari tuntia kuvanottohetkestä kauas pilvet karkasivat, ja aurinko astui esiin.

 

 

Tulopäivänä teimme vain pienen kävelyretken ja happihyppelyn. Kartoitimme lähimaastoa, ja tutkimme valmiiksi, mistä pääsemme seuraavan päivän patikkaretkelle. Seuraavaksi olikin vuorossa illallinen hotellin Kaunis-ravintolassa. Saimme meille kahdelle neljän hengen ikkunapöydän, ja se olikin hyvä juttu. Siinä oli nimittäin tilaa vaihdella paikkaa aina auringon liikkumista mukaillen (mies istui vasten aurinkoa, ja aurinkolasit olivat huoneessa). Leikimme siis pientä tuolileikkiä, kunnes aurinko ei enää häikäissyt siirryttyään paistamaan jonkin pylvään takaa.

 

 

Ruokalistalta löytyi kaikki, mitä lappilaisen ravintolan listalla pitää ollakin, ja vähän enemmänkin. Tarjolla oli ruska-ajan menu, jonka kaikki annokset sai alku- tai pääruokakoossa, kummin vain. Pidin siitä. Niinpä valitsin alkuruoaksi pääruokalistan Kevyesti savustettua lohta, alkuruokakoossa siis. Lohessa oli juuri sopivasti savuisuutta ja raikkautta.

 

 

Pääruokavalinta oli myös hyvin selkeä. Poroa, totta kai. Fileenä tällä kertaa, perunapyreen ja paahdettujen punajuurien kera. Karpalokastike viimeisteli annoksen. Ravintola Kaunis oli ilmeisen tasokas.

 

 

Hetken arpomisen jälkeen päätimme jaksaa nautiskella vielä yhdet jaetut juustot. Lisukkeena viikunahilloa ja juuressipsejä. Punaviiniäkin oli vielä lasissa juuri sopivasti jäljellä.

 

 

Niihin oli hyvä lopettaa ja siirtyä omalle terassille auringonlaskua ihastelemaan. Sen jälkeen ihastelimmekin sitten yövalaistua Saariselkää. Näkymä huoneestamme oli kyllä huikea ja todellinen katseenvangitsija, sitä olisi voinut tuijottaa kuinka pitkään tahansa, samaan tapaan kuin myös merta ja elävää tultakin tuijotellaan.

 

 

Hyvin nukutun yön jälkeen olimme taas ravintolassa, aamiainen kuului huonehintaan. Pistimme tyytyväisinä merkille jo saman, minkä olimme edellisenä iltanakin noteeranneet, eli kaikki vieraat tulivat ravintolaan sisään kuuliaisesti huolellisen käsidesikäsittelyn kautta. Myös pöydät oli sijoitettu sillä lailla väljästi, että minullekaan ei ihme kyllä tullut siellä korona-ahdistusta. Olen joitakin satunnaisia, harkittuja poikkeuksia lukuun ottamatta tietoisesti vältellyt ravintoloita sitten maaliskuun.

 

 

Aamiaisbuffet oli riittävän monipuolinen, ja leikkeleissä oli panostettu laatuun. Oikeastaan ainoa mitä kaipasin, oli tuorepuristettu mehu. Tiivistemehuja toki oli tarjolla useampaa sorttia, pisteet siitä, mutta tuorepuristettu mehu vie kyllä aamiaisen aina seuraavalle tasolle. Aamiaisbuffetin täydennys oli sujuvaa ja pöydän siisteyteen kiinnitettiin ilmiselvästi huomiota, hyvä niin.

 

 

Pienen ruokalevon ja päivän digilehtien lueskelun jälkeen oli aika pakata reput, ja lähteä patikoimaan. Laskeuduimme Kaunispään huipulta 2 km matkan alas Saariselän keskustaan, ja suuntasimme patikkareittien lähtöportille. Koska takana oli jo kaksi kilometriä alastuloa ja edessäpäin oli saman verran ylöspäin kapuamista, lähdimme kävelemään Auroran ja Iisakkipään suuntaan. Sieltä löytyisi Aurorapolun rengasreitti (2,1 km), jonka kiersimmekin kokonaisuudessaan, ja steppailimme vähän siellä sun täällä muuallakin kurkkimassa maisemia. Hirvimakkarat paistoimme Auroran nuotiopaikoilla. Nuotioita oli kolme, mikä oli kiva juttu. Näin sielläkin sai halutessaan pidettyä etäisyyttä muihin.

 

 

Ruokajuomat nautimme minä kuksasta ja mies tölkin suusta. Mukanamme oli minikuksat myös jälkiruoalle, jonka virkaa toimittivat Cafe De Luxet (= kahvi ja konjakki ilman kahvia).

 

 

Sitten siirtymäreittiä takaisin Saariselän keskustaan, jossa innostuimme kävelemään vielä koko Saariselän alueen edestakaisin ennen kuin lähdimme kipuamaan takaisin hotellille. Kun on vauhtiin päästy, niin antaa mennä vaan… Yllättäin ylösnousussa ei mennytkään kuin viitisen minuuttia enemmän (30 min) kuin alastulossa (25 min). Ehkä olisimme voineet hidastella vähän enemmän, perille saavuimme nimittäin aika hikisinä. Huomasimme patikoineemme ja kävelleemme yhteensä nelisen tuntia. Siinä kohti olimme tyytyväisiä, että olimme varanneet saunallisen huoneen.

 

 

Olin tuonut mukanani ruokatarpeet yhdelle illalle, ja nyt oli juuri sopiva ilta niille. Ruoanteossa ei kauan nokka tuhissut, vaan ruoka valmistui lähinnä vain aineksia lankulle latoen. No muutama pienenpieni puikula vaati keittämisen ja yksi retkeltä yli jäänyt hirvimakkara paistamisen, mutta ne valmistuivat miehen toimesta siinä samalla kun minä valmistelin muita aineksia. Lankuilta löytyi perunoiden ja hirvimakkaran puolukkahilloineen lisäksi tervamuikkuja, kylmäsavulohta ja dijonsinappia, salaattia, leipäjuustoa ja lakkahilloa, sienisalaattinappisia, sekä kylmäsavuporoa ja karpalohyytelöä. Huoneemme minikeittiön välitilalaatoitus oli korvattu upealla talvimaisemalla, joten mikäpäs siinä kauniin maiseman äärellä oli lankkuja duunaillessa.

 

 

Koska lankuilta löytyi niin kalaa kuin lihaakin, päätimme laittaa juomatkin tarjolle samaa periaatetta noudattaen. Mies kaatoi siis laseihin sekä valko- että punaviiniä. Näin oli hyvä siemaista juuri siitä lasista, mikä kulloiseenkin makupalaan paremmin soveltui. Taustamusiikiksi soittelimme tietokoneelta Souvareita, jonka yhdistän mielessäni aina Saariselälle. Tullut ehkä joskus aikoinaan käytyä monotansseissa… Levylistalla oli myös Vesku Loirin Lapin kesä, muutamaan kertaan soitettuna.

 

 

Hyvä päivä ja kiva ilta olivat taas unta vaille pulkassa. Happi teki tehtävänsä, liikunta myös. Seuraavana päivänä olisivat uudet kujeet. Seuraava päivä valkeni kuitenkin pilven sisältä katseltuna, joten päätimme hiukan odotella ennen retkelle lähtöä. Puoleen päivään mennessä tilanne oli taas normaali, ja aurinko alkoi paistella ja näkyvyys muuttui normaaliksi. Siispä retkelle Urho Kekkosen kansallispuistoon mars. Tällä kertaa lähdimme reppuinemme patikoimaan suoraan Kaunispään huipulta Moitakurun ja Kuukkelilammen suuntaan, joskaan ihan sinne asti emme aikoneet mennä, vaan kohteemme oli ennen niitä oleva Palo-ojan kota. Tai oikeastaan nuotiota me enemmänkin toivoimme, sää kun oli jälleen kaunis. Emme vain olleet varmoja onko siellä sitä, kun reittikartalla näkyi vain kota.

 

 

Reitti kulki koko ajan alaspäin, joka ei povannut hyvää paluumatkalle. No, silloin olisi vain pysähdeltävä enemmän kuvaamaan ja samalla hengitystä tasoittamaan. Alaspäin mennessä ensimmäinen puolituntinen puurajan yläpuolella oli reitin kauneinta osuutta. Maisema oli suorastaan uskomaton keltaisine vaivaiskoivuineen ja punertavine varvikkoineen. Alemmas tultuamme maisema muuttui lähinnä metsäiseksi. Ja reitti enemmän ja enemmän kiviseksi, jolloin katse piti muutenkin pitää aika tarkkaan maassa. Tässä kuvassa kuitenkin reitin kauneinta antia.

 

 

Alamäkeen patikoitu matka Palo-ojan kodalle kesti 1,5 tuntia, ja iloksemme kohteessa oli myös istuinpölkyillä varustettu nuotiopaikka. Mennessämme siellä ei ollut ketään muita, mutta kohta tulet sytytettyämme tuli kiva pariskunta läskipyörillään, ja turisimme siinä tulen äärellä mukavia. Nimet jäivät vaihtamatta, eikä niillä siellä luonnon keskellä mitään merkitystä olisi ollutkaan. Yhdessä kuitenkin vietimme mukavan taukohetken, joka taisi kyllä leppoisan jutustelun myötä pidentyä ihan tunnin mittaiseksi. Paikalla oli myös muutama kuukkeli, jotka pyrähtelivät ympärillämme ihmetellen, missä heidän ruokansa viipyy. No tulihan sitä, kun tämä toinen mies laittoi niille leipää tarjolle. Kuukkelit söivät kirjaimellisesti kädestä. Aika erikoisia ovat nämä onnenlinnut.

 

 

Paluumatka olikin sitten yhtä nousua, ajallisesti siinä meni joitakin minuutteja kauemmin kuin alaspäin tullessa. Rajuin nousu osui onneksi kauneimpien maisemien osalle, joten aina oli hyvä syy pysähtyä kuvaamaan. Jos nyt jalat saivatkin kyytiä, niin sielu lepäsi näissä maisemissa. Näin tuli huiputettua Kaunispää kahteen kertaan, edellisenä päivänä Saariselän suunnasta lähestyen, ja nyt tuolta Kaunispään toiselta puolelta kiikkuen.

 

 

Sauna oli taas ihan mahtava lisä huoneessa, ja sen jälkeen oltiinkin aika kypsää kamaa. Enempiä ruokia ei ollut mukanamme, mutta ilta maisemasviitissämme houkutti ravintolaa enemmän. Näin ei tarvitsisi laittautua ihmisten ilmoille. Niinpä päädyimme hakemaan noutopizzat alhaalta Saariselän keskustasta. Matka taittui tällä kertaa autolla, päivän kävelyt oli nyt kävelty. Ravintola Pirkon Pirtin poropizzat olivat valtavan hyviä. Ja valtavan suuria. Vaikka nälkä oli kova, emme siltikään jaksaneet syödä kaikkea. Eipä tarvittu tuutulauluja tuonakaan iltana.

 

 

Lähtöaamu oli jälleen sumuinen, ja lähdimme ajelemaan Kaunispäältä alaspäin näkyvyyden ollessa olematon. Jännitti, mutta tiellä pysyimme.

 

 

Tankavaaran tienoilla alkoi sumu hälvetä, ja saatoimme taas alkaa tähyillä tienreunalta mahdollisesti säntäileviä poroja. Tullessamme niitä oli aika monessa kohtaa, mutta nyt kotiin palatessamme ymmärsivät pysyä piilossa. Turvallisesti siis saavuimme kotiin asti, ihanat muistot mukanamme. Olipa kiva, kun tuli lähdettyä. Kiva olisi myös joskus sinne palata. Ehkä vielä jonakin hyvänä päivänä niin teemmekin.