sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Orzo-kanakeitto täynnä makua

Jostakin syystä kanakeitto putkahtaa ruokalistallemme aina syksyisin. Jos sitä tarkemmin ajattelee, niin eipä ihmekään. Olen ehdottomasti kesäihminen, joten syksy tuo aina tullessaan myös jonkin verran haikeutta. Kanakeitto, jos mikä, on lohturuokaa. Ja jos sattuisi flunssa vaivaamaan (pysyköön kuitenkin poissa), on kanakeitolla myös flunssaisen oloa kohentava vaikutus. Toki kanakeitto maistuu myös heille, ketkä rakastavat syksyä. Meitä on moneksi, niin on myös kanakeittoja. Tämä keitto oli yksi parhaista.

 


 

Poikkeuksellista tässä keitossa oli se, että en paistanut kanoja lainkaan, vaan pudotin kokonaiset rintafileet kiehuvaan keittoliemeen. Siellä ne kypsyivät 15 minuuttia, jonka jälkeen otin ne hetkeksi pois keitosta paloittelua varten. Ja sitten kanat paloina takaisin keittoon.

 

Orzo-kanakeitto

4:lle

 

2 rkl voita

1 sipuli

5 valkosipulin kynttä

1 fenkoli

5 porkkanaa

2 tl kuivattua rakuunaa

muutama oksa rosmariinia ja timjamia

1,5 l kanalientä

½ sitruunan mehu ja raastettu kuori

500 g broilerin maustamattomia rintafileitä

1,5 dl orzopastaa

mustapippuria

(tarvittaessa suolaa)

tuoretta persiljaa silputtuna

 

Kuori sipulit ja porkkanat. Siisti fenkolista pois mahdollisesti epäsiisti uloin kerros, ja poista kanta. Pese sitruuna hyvin. Silppua sipulit ja viipaloi fenkoli (melkein silpuksi) ja porkkanat. Laita pinnoitettu kattila kuumenemaan.

Kuullota voissa (tai öljyssä) sipulit. Lisää fenkolit ja porkkanat, ja jatka kuullottamista. Lisää kuivattu rakuuna ja rosmariinin oksat. Riivi timjamin oksista (vastakarvaan lähtee helposti) lehdet keittoon mukaan. Kaada kanaliemi kasvisten päälle, ja kuumenna kiehuvaksi. Raasta sekaan puolikkaan sitruunan kuori, ja purista sitruunan puolikkaasta myös mehut keittoon.

Kun keitto kiehuu kunnolla, lisää sekaan broilerin rintafileet. Sillä lailla vain, kokonaisina, ilman esipaistamista. Keittele, kunnes fileet ovat kypsiä. Nämä fileet kypsyivät 15 minuutissa.

 


 

Ota broilerit keitosta pois paloittelua varten, ja lisää orzopasta. Anna kiehua, kunnes pasta on kypsää. Kypsennysaika selviää pakkauksesta. Tämä kypsyi 15 minuutissa.

 


 

Lisää paloiteltu broileri takaisin keittoon, ja keitä vielä muutama minuutti. Pyöräytä sekaan mustapippuria. Maista, tarvitseeko lisätä suolaa. Minä en lisännyt, mutta asiahan riippuu ihan kanaliemen suolaisuudesta. Kun maku on kohdillaan, lisää runsaasti persiljasilppua. Tähän meni hiukan vajaa ruukullinen.

 


 

Oi mamma mia, että oli hyvää! Maku oli mahtavan täyteläinen, ja samalla aito. Broileri säilytti näin valmistettuna mehevyytensä. Autuas oli olotila tätä maistellessa.

Paahdoin lisäksi leipää, jota oli kiva dipata keitossa. Leivällä sai myös ”nuoltua” loputkin maut lautaselta parempiin suihin.

 


 

Tästä keitosta riittää hyvin neljälle. Meitä oli vain kaksi, joten pakkasin loput keitot eväsboxeihin seuraavan päivän lounaaksi.

 


 

Harvoin leijailee työpaikan mikrosta niin kutsuvat tuoksut, kuin mitä syntyi tätä keittoa lämmittäessä. Orzopastat olivat hieman turvonneet edellisestä päivästä, mutta erinomaiselta maistui keitto edelleenkin.

 

 

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Gourmetia ja kurmettia Inari-Saariselän ruskaretkellä

 

Lapissa on ruska nyt kauneimmillaan, kuin myös ruskamatkailijoiden määrä enimmillään. Mahduimmepa sinne sekaan kuitenkin vielä mekin, viipyen viikko sitten Inari-Saariselän alueella pidennetyn viikonlopun verran. Tuona aikana ruska voimistui liki silmissä. Aina se vain pysäyttää ihastelemaan, myös tällaisen lappilaisen.

 


 

Ruskaretkemme kohde valikoitui tällä kertaa ruokaperusteisesti. Olin jo pitkään haaveillut visiitistä erääseen palkitusti Suomen parhaimmista ravintoloista, joka sijaitsee Inarissa Hotelli Kultahovissa. Kyseessä on tietysti Ravintola Aanaar. Ihastelin kesän mittaan yhtä, jos toistakin Aanaarissa tehtyä postausta. Niinhän siinä sitten kävi, että ruskamatkan varaus lähti liikkeelle pöytävarauksesta Aanaariin. Majapaikkaa ja muita reissun yksityiskohtia ehtisi miettiä myöhemminkin. Tärkeimmät asiat ensin. Itse matka noudatteli samaa tärkeysjärjestystä, eli hurautimme Rovaniemeltä suoraan Inariin. Saariselän ohitettuamme huikkasin auton ikkunasta näille puille että ”Hei hei, palaamme pian, käväisemme vain ensin Inarissa syömässä”.

 


 

Olimme Inarissa heti Aanaarin avautuessa klo 14. Meille oli varattu pyynnöstäni ikkunapöytä, ja kyllähän ne silmät sinne Juutuanjoen kuohuihin pitkin ruokailua vetivätkin. Ainakin sen ajan, mitä erinomaisen kauniiden ja taidokkaiden ruoka-annosten ihailulta maltoimme.

 


 

Mieheni ymmärsi tämän ravintolakäynnin merkityksen tällaiselle ruokafriikille, ja tarjoutui tosimiesmäiseen tapaansa ajamaan myös Inarista Saariselälle. Käytin tilaisuuden hyväkseni, ja valitsin alkujuomaksi teemaan sopivasti Pohjoinen mielessä -cocktailin. Taisin olla viimeistään siinä vaiheessa pelkkää hymyä.

 

Tyrni on terveellistä!

 

Jos olisimme olleet Aanaarissa illallisella, olisin aika varmasti valinnut viiden ruokalajin Inari-menun. Tällä kertaa tilanteeseemme sopi kuitenkin paremmin omat valinnat À la carte -listalta. Olemme sen verran yksinkertaista, tai ehkä kuitenkin samojen mieltymysten omaavaa porukkaa, että valitsimme kumpikin sattumalta samat annokset. Alkuun Purjotuhkalla marmoroitua Inarijärven graavisiikaa, tilli-piimänherakastiketta ja muikunmätiä. Kaunis annos, ja siiassa juuri sopivan kevyt suolaus. Loistava valinta.

 


 

Pääruoaksi valitsimme molemmat Männynoksalla savustettua poron paahtopaistia. Tämän annoksen lisukkeina oli poronverikumpusta, puolukalla maustettua jäkälää ja puikulapyrettä. Lisukkeet tulivat omalla lautasellaan.

 


 

Lisukkeista eksoottisin oli ehkä puolukalla maustettu jäkälä, joka oli saanut puikulapyreealustalle seurakseen myös aavistuksen sesongin ruskaa.

 


 

Poron paahtopaisti tuotiin heti perään pöytään omassa kannellisessa astiassaan, ja se olikin hyvin oivallettu. Nimittäin, tuolla kannen alla odotteli poron paahtopaistin lisäksi myös savu männynoksineen ulos pääsyään. Wau, mikä tuoksahdus sieltä kannen alta sitten tuprahtikaan, kun kantta varovasti raotin.

 


 

 


 

Myös jälkiruoan osalta päädyimme samaan valintaan, nimeltään Jokiranta. Tattijäätelöä, maarianheinä-suolaheinälientä, väinönputkea ja mustikoita. Mielenkiintoista! Jokirannan makumaailma oli minulle mieluinen, raikas, eikä yhtään liian makea. Sanat eivät riitä kuvaamaan annoksen kauneutta, joten tämä kuva puhukoon puolestaan.

 


 

Näin tuli ruskamatka käynnistettyä mitä parhaimmalla gourmetilla. Tyytyväisinä ajelimme takaisin etelän suuntaan, samalla maisemia ihaillen. Voi miten kaunista Suomen Lapissa onkaan. Taisin kyllä myös hiukan torkahtaa, koskapa paluumatka meni jotenkin silmänräpäyksessä. Pian olimme jo Saariselällä, jossa majoituimme seuraavat kolme yötä.

 


 

Matkan kurmettiosuus puolestaan tuli hoidetuksi ulkoilun lomassa. Ennen kurmettia oli kuitenkin liikuteltava jalkoja sen verran, että kurmetti olisi varmasti ansaittu. Teimme reittivalinnan Saariselän lähtöportilla, tosin teimme uusia reittivalintoja vielä matkan varrellakin. Iisakkipäätä kohti kuitenkin alun perin suunnistimme, mutta poikkesimmekin sitten jossakin risteyskohdassa vähän rauhallisemmille poluille. Oli nimittäin niin paljon väkeä liikkeellä, että vaikka metsään ääntä mahtuukin, niin sitä oli jopa häiriöksi asti. Eräässä polkujen risteyskohdassa seurasimme mihin suuntaan meluisat joukot kulkivat, ja lähdimme itse toiseen suuntaan. Merkityillä reiteillä pysyimme silti mekin, eksymään ei Lappiin kannata lähteä. Tosin senkin varalta täytyy repussa aina olla tarpeeksi juotavaa. Meiltä ehkä jäi komeimmat huiput tällä kertaa huiputtamatta, mutta ainakin meillä oli hyvin tilaa hengittää sekä katsella ja kuunnella luontoa. Myös hiljaisuuden kuuntelu onnistui.

 


 

Reittivalintamme oli ”keskivaikea”, ja ehdin jo ajatella, että helppohan tämä on. Sitten saavuimme purolle, jonka yli ei ollutkaan siltaa, sen kummemmin kuin pitkosiakaan. Nuoremmat ja hyväpolviset pystyivät siitä toki loikkimaan kevyesti yli, mutta oma polveni on kiukutellut sen verran, että järki pakotti miettimään, ennen kuin loikkaan yli. Sekä ponnistus- että alastulopaikat olivat lällisiä, ja näin jo sieluni silmin itseni mutakylvyn jäljiltä. Ajattelin, että tässäkö se oli, näinkö joudumme palaamaan samaa reittiä takaisin. Tai ehkä kuitenkin tosimieheni heittäytyy puron yli pitkälleen, ja voin kävellä häntä pitkin kuivin jaloin puron toiselle puolelle? No ei sentään, mutta tosimies ja vanha partiolainen kun on, löysi hän hetken ympäristöä tutkittuaan juuri sopivan mittaisen parrun, josta saatiin kyhättyä väliaikainen silta.  On se kätevä! Olin niin haltioissani, että kuvakin jäi ottamatta. Laitanpa tähän nyt kuitenkin kauniin ruskakuvan tapahtumapaikan lähistöltä.

 


 

Aikamme patikoituamme päädyimme takaisin reitin alkuvaiheessa olevalle Aurora-taukopaikalle. Siellä pääsimme reissun kurmettiosuuteen, eli paistoimme aina niin hyvältä maistuvat nuotiomakkarat.

 


 

Mukavaa oli myös turista paikalle osuneiden, hyvällä tuulella olevien ruskaretkeilijöiden kanssa. Mikäs oli ollessa hyvällä tuulella, aurinko paistoi ja suurimmalla osalla oli patikointia takana jo muutama poronkusema. Näytti siellä toki olevan heitäkin, jotka olivat patikoineet vain noin 700 metrin matkan lähtöportilta taukopaikalle, ja viettivät mukavaa iltapäivää siellä. Käyhän se niinkin. Tämä taukopaikka on hyvin suosittu, joten onneksi siellä on peräti kolme hyvin varusteltua nuotiopaikkaa penkkeineen.

 


 

Makkaroiden ja kuksasta nautitun oluen jälkeen kävimme kurkkaamassa Auroratuvan kahvilan ovesta, ja niinhän siinä sitten kävi, että vastapaistettujen munkkien tuoksu houkutteli meidät munkkikahville. Niinpä hörppäsimme munkkikahvit kurmettiateriamme jälkiruoaksi.

 


 

Ja matka jatkui. Sekavasta reittivalinnastamme johtuen kaipasimme vielä lisää liikuntaa. Saavuttuamme takaisin lähtöportille lähdimmekin kävelemään vielä toiseen suuntaan, kohti Vellinsärpimää. Tosin sinne asti ei ollut tarkoituskaan kävellä, vaan kääntyä takaisin sitten kun siltä tuntuu. Aika pian saavuimme Kummituskämpälle, jonka ovenpielessä olevalla penkillä nautimme pienet kuksakonjakit jälkkärin jälkkäriksi.

 


 


 

Kummituskämpän läheisyydessä oli myös tällainen ihana pienenpieni taukotupa, jonka katto vihersi sympaattisesti.

 


 

Kurkistus ovelta sisään… Kas, siellähän on paikka, missä väsynyt matkamies voisi sään suojassa hetken levähtää.

 


 

Mutta nyt ei jääty laiskottelemaan, vaan jatkettiin matkaa, ja sitten jonkin ajan päästä samaa reittiä takaisin lähtöpisteelle. Vielä pieni kävelykierros Saariselän raitilla, ja seuraavaksi kutsui sauna. Aktiivista patikointia tuli reilut kolme tuntia, plus makkara-, kahvi- ja konjakkitauot siihen päälle. Puhumattakaan lukuisista kuvaustauoista. Näin oli patikka- ja kurmettipäivä saunaa vailla pulkassa. Ja illalla sitten taas uudet herkut, sillä kertaa Saariselän gourmetin äärellä. Mutta eiköhän tässä ollut jo ihan tarpeeksi gourmetia ja kurmettia yhdelle postaukselle.