Pätsy se mustikkapiirakan leipasi

Rasti seinään, leivoin eilen! Joku teistä on ehkä huomannut, että blogissani ei ole ollut kovinkaan montaa leipomusta. Jos joskus on ollutkin, on se todennäköisesti ollut tyttäreni tekemä. Ruoan tekeminen on yksi intohimoistani, mutta leipomiseen en tunne varsinaista paloa. Leivon toki silloin tällöin, harvakseltaan. Etenkin jos on hyvä syy. Tällä kertaa sellainen oli mökin sulatettavasta pakastimesta löytynyt mustikkarasia. Olin omin pikku kätösin kerännyt joka ikisen rasian mustikoista ihan siitä mökin pihalta. Niille piti siis keksiä arvoistansa käyttöä. Tiesin heti, että tulen tekemään meidän perheen suosituinta mustikkapiirakkaa. Tosin se voi olla myös ainoa resepti, minkä mukaan olen koskaan mustikkapiirakkaa leiponut, mutta joskus tärppää heti kerralla.

Olen bongannut tämän mustikkapiirakan ohjeen vuosia sitten paikallislehdestä. Reseptin on tehnyt Lappilaisen keittiön grand old man Tapio Sointu, joka on jo valitettavasti poistunut keskuudestamme. Minulla on ollut kuitenkin kunnia tavata hänet kerran Pyhätunturi 50 vuotta -juhlintojen yhteydessä. Hän oli tuolloin mukana suunnittelemassa ja valmistamassa Huttu-Uulan Pyhä 50 v -juhlamenua. Me puolestamme olimme siellä vain nautiskelemassa puhtaista, laadukkaista raaka-aineista ammattitaidolla tehdyistä juhlaruoista. Menu oli valmistettu 50 vuoden takaisia menetelmiä noudattaen. Mm. alkukeittona ollutta lihalientä oli keitetty pitkään ja hartaasti, ja sen kyllä maistoi siitä liemestä.

Tuosta liemikeitosta, ja muistakin aterian valmistukseen liittyvistä asioista saimme kuulla itseltään Tapio Soinnulta, joka kierteli pöydissä niistä kertoilemassa. Sepäs vasta olikin mielenkiintoista kuultavaa. Siinä samalla syntyi antoisaa keskustelua läsnäolijoita yhdistävästä rakkaasta aiheesta nimeltä ruoka. Samassa yhteydessä pääsin myös kiittämään tätä arvostamaani herrasmiestä juurikin tästä ihanasta mustikkapiirakan ohjeesta, joka on todellakin ollut meidän perheessä ihan klassikko.

Mustikka-tuorejuustopiirakka

(meillä tämä tunnetaan nimellä Soinnun Tapsan mustikkapiirakka)

Taikina:

100 g voita

3 rkl sokeria

1 kananmuna

2 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

Täyte:

6 dl mustikoita

200 g tuorejuustoa (maustamatonta)

1-2 kananmunaa

1 dl kuohukermaa

0,5 dl sokeria

vaniljasokeria

1.

Sekoita rasva ja sokeri hyvin keskenään. (Tässä vaiheessa minä aina mietin, että pitääkö rasva sulattaa vai riittääkö, että se on pehmeä. Epätietoisuudessani olen valinnut keskitien, eli olen käyttänyt voin nopeasti mikrossa niin että se on kunnolla pehmeää, mutta ei vielä nestemäistä.) Lisää joukkoon kananmuna ja vehnäjauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe. Anna taikinan levätä hetken ja levitä se piirakkavuokaan. (Tässä kohdassa olen myös aprikoinut, pitääkö vuoka voidella ja korppujauhottaa. Ainakin eilen tein niin.)

2.

Levitä taikinapohjalle mustikat.

3.

Sekoita juuston joukkoon munat, kerma, sokeri ja hieman vaniljasokeria. Lisää seos mustikoiden päälle.

4.

Paista piirakka 200 asteessa 30 minuuttia. Jäähdytä viileäksi ennen tarjoilua.

Täytteeksi soveltuvat myös puolukat ja kaarnikat, ja hillatkin, koska kastike suojaa niitä paistettaessa.

Tämä on sellainen piirakka, jota leivon mielelläni. Ja toisaalta, jos minä jotakin leivon, on se todennäköisesti juurikin tällä ohjeella tehty marjapiirakka. Ohje on tarpeeksi yksinkertainen tällaiselle harvakseltaan leipojalle. Tätä voisi kyllä leipoa useamminkin, niin hyvää tämä on. Voit toki tarjoilla piirakan myös vaniljakastikkeen kanssa, mutta sitä ilmankin tämä piirakka on ihanan mehevää ja maukasta.

Aurinkoista inkiväärikanaa ja riisiä

Kesäloma osa 1 on nyt takanapäin, mutta muistelen sitä nyt täällä blogissa vielä tämän yhden jutun verran. Kyseessä on reissun viimeinen kotiruoka, jolloin ateriaa varten ostin ainoastaan muhkeaakin muhkeammat pollot (kanat). Kaikki muut tykötarpeet löytyivät kaapeista, ja tarkoitus olikin tuhota niitä pois. Siitä tämä resepti sitten syntyi, lennosta inspiroiden, jäljellä olevia raaka-aineita settiin mukaan upottaen. Ohje muotoutui mutu-tuntumalla sitä mukaa, kun homma eteni.

Itse asiassa koko idea lähti liikkeelle inkivääristä. Tai tarkemmin raastinvadista, jonka olin loman alussa ostanut ferialta, jossa oli ruokaa, juomia ja esiintyjiä ympäri maailmaa. Kaiken sen ruokapaljouden keskellä oli koju, missä myytiin käsintehtyä hyötykeramiikkaa. Myyjä demosi, kuinka kätevästi tällä lautasella voi raastaa niin inkiväärin, valkosipulin kuin sitruunankuorenkin. No pitihän minunkin pari tuollaista kaunista ihmelautasta ostaa. Mikä parasta, lautaset tuntuvat myös toimivan.

Inkivääri-tomaattikanaa

(2:lle)

1 suuri paprika

oliiviöljyä

2 kanan kokonaista fileetä (tässä myös sisäfileet)

suolaa

mustapippuria

pollomaustetta (kanamaustetta)

2 valkosipulinkynttä

palanen inkivääriä

paprikajauhetta (sekä dulcea että picantea)

2 rkl vähäsuolaista soijaa

1 tlk (400 g) tomaattimurskaa

½ prk punaista pestoa (sis. punaista chiliä ja ricottaa)

suolaa

pippuria

maissia (nämä maissinjyvät pienestä tölkistä)

persiljaa valmiin ruoan pinnalle

Huuhtelin paprikan ja irrotin sen sisältä siemenet ja valkeat osat. Leikkasin paprikan epämuotoisiksi paloiksi, ja levitin ne voidellun uunivuoan pohjalle.

Nostettuani muhkeat kanafileet huoneenlämpöön, totesi mies, että ostit sitten paholaisen kanaa. Olin ihmeissäni, eihän Espanjassa myydä juurikaan valmismarinoituja kanoja. Luulin, että olin vahingossa ostanut jonkun makeantuliseksi marinoidun kanapaketin. No ei, tarkemmin pakettia katsottuani ymmärsin vitsin. Nämä kanat painoivat yhteensä tasan 666 g. Heko, heko! Että sellaista paholaisen kanaa, kuinkas sattuikin tuo paholaisen lukema pakettiin. No pirun hyviä niistä kyllä tulikin, liekö sattumaa vai kohtalon sanelema juttu.

Maustoin fileet ja paistoin niille pienet pintavärit pannulla. Laitoin fileet uunivuokaan paprikakuutioiden päälle.

Kuorin ja silppusin valkosipulinkynnet. Kuorin inkivääriä muutaman sentin matkalta, ja raastoin siitä ehkä 2-3 senttiä. Wau, olipas hauska vekotin.

Kuullotin valkosipulia ja inkivääriä pienessä määrässä öljyä. Lisäsin myös paprikajauhetta, makeaa ja tulista. Makeaa laitoin ehkä 1 tl verran, mutta tämä tulinen paprikajauhe on niin tulista, että sitä kannattaa laittaa vain veitsenkärjellinen. Tulinen paprika ei ole mitenkään välttämätöntä, tuleehan jo inkivääristä ja valkosipulista ihanan voimakkaat aromit.

Seuraavaksi lisäsin kastikkeeseen soijaa ja tomaattimurskan sekä pestopurkin lopun. Se oli jäänyt jäljelle tämän linkin postauksen jälkimmäisestä pastasta. Kiehuttelin kastiketta muutaman minuutin, ja sitten oli hyvä tarkistaa suola ja pippuri. Kun maku oli kohdillaan, kaadoin kastikkeen vuokaan kanojen päälle. Nostelin kanoja hieman, että kastike levisi tasaisesti myös kanojen alle.

Kanat kastikkeineen kypsyivät 210 C –asteisessa uunissa n. 1 tunnin ajan. Paiston puolivälissä valelin kanan pintaa vuoassa olevalla kastikkeella. Samalla vioin hieman ruoan ulkonäköä, se oli hiukan tylsä. Siitä selvästikin puuttui vielä jotain. Pikainen kaappien kaivelu tuotti tuloksen, ja löysin sieltä vielä pienen tölkillisen kypsiä maissinjyviä. Ne olivat juuri sopiva, hiukkasen makeahko lisä tähän vuokaan, ja samalla ne tekivät koko ateriasta aurinkoisen näköisen.

Viimeistelin ruoan persiljasilpulla. Tarjoilin tämän aromikkaan kanaruoan keitetyn riisin kanssa. Kaapista löytyi itämaistyyppistä riisiä, joka sopi tähän yhteyteen oikein hyvin. Minun piti kuutioida viimeinen jäljellä oleva kurkku lisukkeeksi, mutta unohdin.

Tätä postausta kirjoittaessani palasi mieleen mennyt loma, ja sen mukavat uikkaripäivien lounaat omalla patiolla. Siinä markiisin antamassa varjossa, mutta silti lämpimässä oli ihanaa ruokailla ja samalla seurustella. Juttujen taso ei kyllä ollut huima. Puujalkavitsejä toinen toisensa perään, tai muuta yhtä älykästä, tai sitten vain hyvää hiljaisuutta. Muistan lomalta heti yhden puujalkavitsin, jossa minä pääsin olemaan nokkela. Mies kysyi puhelin kädessään, että miksi täällä lomalla on akku tyhjä koko ajan? Vastasin, että siksi koska täällä lomalla ladataan akkuja. Ehhehe, ehhehe.

Lumoava Burrata-Caprese (ja mitkä tomaatit!)

Eräänä päivänä lähikaupan vihannesosastolla silmiini osui niin erikoisen näköiset tomaatit, että niitä oli ihan pakko ostaa. Jatkoin matkaa juustotiskille, ja kun näin siellä nesteessä kelluvat burrata-pallot, oli homma selvä. Tekisin niistä ja noista erikoisista tomaateista Caprese-tyylisen salaatin. Perinteisesti tämä salaatti tehdään mozzarellasta ja tomaatista, mutta ei tästä versiostakaan voinut tulla muuta kuin hyvää. Tai no tuli siitä jotain muuta, nimittäin taivaallista.

Tomaatti-mozzarellasalaatin olen tehnyt jo vuosia Vappu Pimiän verrattoman ohjeen mukaan, tässä linkki alkuperäisohjeeseen. Se on ollut niin mainio resepti, että minulla ei ollut mitään tarvetta lähteä tälläkään kertaa sitä muuntelemaan. Balsamico oli päässyt täältä lomakeittiöstä loppumaan, joten korvasin sen ihan mielettömän ihanalla punaviinietikalla (Vinagre de Jerez RESERVA al Pedro Ximénez). Kirjoitan ohjeeseen kuitenkin alkuperäisen viinietikan, eli balsamicon.

Caprese-salaatti

1 pallo (250 g) burrataa tai 2 palloa buffalo-mozzarellaa

2 mehukasta tomaattia (tai 1 rasia kirsikkatomaatteja)

1 valkosipulinkynsi

pari kourallista basilikanlehtiä

hyppysellinen suolaa

mustapippuria

½ dl oliiviöljyä

4 rkl balsamicoa (tai hyvää punaviinietikkaa)

Silppua valkosipuli ja basilika pieneksi ja kaada niiden päälle oliiviöljyä ja balsamicoa. Mausta suolalla ja pippurilla.

Huuhtele tomaatit ja paloittele ne (tai puolita kirsikkatomaatit). Levitä tomaatit lautasille.

Revi burrata- tai mozzarellapallot kahtia ja laita ne lautaselle tomaattien keskelle. Valele tomaateille basilikaseosta.

Pirskottele burratalle (tai mozzarellalle) oliiviöljyä, ja pyöräytä niille myllystä vähän suolaa ja pippuria.

Voi kuinka ihanalle tämä salaatti maistuikaan. Se sopi ihan täydellisesti mukavaan kesäpäivään. Burrata näytti aivan kermavaahdolta, ja kyllä se kermaiselta maistuikin. Se oli suorastaan suussa sulavaa.