Perinteiset piparkakut perinteitä vaalien

 

Onko joulupiparit yhä leipomatta? Ei hätää, vielä ehtii. Tässä tulee ohje, jonka mukaan meillä on leivottu piparkakkuja ainakin viimeiset kaksikymmentä vuotta, ja ehkä ylikin. Ohje on peräisin tyttäriemme kotitalouden oppikirjasta. Se oli sellaista aikaa, kun meilläkin leivottiin ahkerasti. En minä, vaan ne tyttäret. Piparkakkuja leivoin kyllä minäkin joka vuosi, mutta en yksinään, vaan koko perheen voimin. Perinteisiin kuului, että piparkakkuja leipoessamme joululaulut, kynttilät ja tonttulakit olivat ainakin yhtä tärkeät, kuin itse taikina ja muotit. Näin tälläkin kertaa. Erityiseksi tästä kerrasta teki kuitenkin se, että leivoimme ensimmäistä kertaa kolmessa polvessa. Kahden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen pikkutonttu osallistui hämmästyttävän keskittyneesti leipomiseen, jos myöskin taikinan syömiseen.

 

 

Piparkakut

 

1 ½ dl sokeria

1 dl siirappia

2 tl kanelia

1 tl inkivääriä

½ tl neilikkaa

125 g voita

1 kananmuna

n. 5 dl vehnäjauhoja

1 tl soodaa

1.
Kiehauta siirappi, sokeri ja mausteet.

2.
Ota kattila pois liedeltä ja lisää rasva palasina. Jäähdytä seos.

3.
Vatkaa jäähtyneeseen seokseen kananmuna.

4.
Lisää vehnäjauho-soodaseos siivilän läpi taikinaan.

5.
Ota taikina pois kattilasta, ja kääri se vaikka leivinpaperiin ja/tai tuorekelmuun, ja laita taikinakääröt jääkaappiin. (Taikinaa voi olla vaikeaa irrottaa kattilasta, jos jätät sen kattilaan jähmettymään.) Anna taikinan jähmettyä jääkaapissa seuraavaan päivään.

6.
Pane uuni kuumenemaan 175 C asteeseen.

7.
Kauli taikina parissa erässä melko ohueksi ja ota levystä muotilla haluamasi mallisia piparkakkuja. Pane uunipellille samanpaksuisia ja -kokoisia piparkakkuja, jotta ne paistuvat tasaisesti.

8.
Paista piparkakkuja uunin yläosassa n. 10 minuuttia. Valmiit piparkakut kovettuvat jäähtyessään.

Tästä yllä kerrotusta annoksesta tulee noin neljä pellillistä piparkakkuja. Alkuperäisessä ohjeessa määrää ei ole kerrottu, joten muistelemme aina vuosien jälkeenkin, että pitiköhän se taikina tehdä yksinkertaisena vai tuplana. Yleensä olemme päätyneet tekemään tuplana, ja sitten niitä pipareita vain tulee, ja tulee. Tällä kertaa tuplasimme ohjeen heti suosiolla, koska tarkoituksemme oli jakaa leivotut piparkakut kahteen eri talouteen. Yhdessä leipomalla homma sujui kuin tanssi, eikä aikaa kulunut mukavan rajan yli.

Voit halutessasi koristella piparkakut. Ohjeita löytyy varmasti netistä. Meillä nämä piparit on aina nautittu mutkattomasti tällaisenaan ”au naturel”.

 

 

Tulipa tässä vielä mieleeni elämäni ensimmäiset omaleipomat piparkakut. Se oli silloin, kun olin nuori morsian. Silloin oli enemmän intoa kuin taitoa. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes laitoin ensimmäisen piparipellillisen uuniin. Kaikki upeat tähdet, sydämet, puput sun muut piparifiguurit sulivat uunissa yhdeksi uunipellin kokoiseksi piparilevyksi. Siitä sitten veistelimme palasia. Enpä tainnut sen koommin leipoa piparkakkuja, ennen kuin omien lasten myötä innostuin asiasta uudelleen. Ja kun heidän myötään löytyi vielä tällainen hyvä ohjekin, niin piparkakkujen leivonta ei ole sen koommin mennyt pipariksi.

 

 

 

Lapin noidan keitto

 

Kun ulkona paukkuu pakkanen, tekee mieli höyryävän kuumaa keittoa. Tämän porokeiton tein jo viime pakkasilla, mutta jostakin syystä olen unohtanut postata sen. Huomasin näin käyneen, kun etsin blogistani ohjetta tähän keittoon. No eihän sitä siellä ollut. Kaivelin reseptihyllyäni, ja siellä tämä oli hyvässä tallessa. Korjaan siis tilanteen nyt, ja ohje tulee tallennettua tänne seuraavaa käyttöä varten.

Tämän ohjeen olen aikoinaan sekoitellut eri ohjeista palasia yhdistellen. Tein sen tosin omaa intuitiotani seuraten, mutta siltikään en voi omia ideaa omakseni. Tällä keitolla on varmaan niin monta nimeä, kuin on tekijääkin. Yksi yleisimmistä on Lapin ukon (tai akan) keitto, mutta minun keittiössäni kiehuu tietystikin Lapin noidan keitto.

 

 

 

Lapin noidan keitto

6:lle

 

750 g poronkäristyslihaa (paistista)

kunnon nokare voita

suolaa

1 iso sipuli

1 palsternakka (tässä 180 g)

4 porkkanaa

750 g perunoita

1,5 l vettä

2 liha-annosfondia

3 laakerinlehteä

15 maustepippuria

1,5 pkt Koskenlaskija-sulatejuustoa (tässä kylmäsavuporo)

persiljaa

jäisiä puolukoita

leipäjuustoa

 

Kuori ja silppua sipuli. Kuori ja paloittele palsternakka, porkkanat ja perunat. (Tykkään paloitella perunat niin pieniksi kuutioiksi, että niitä ei tarvitse enää lautasella yrittää lusikalla pieniä.)

Kuumenna pinnoitettu kattila, ja sulata siinä reilu nokare voita. Ruskista käristysliha, ja mausta se kevyesti suolalla. (Lisää suolaa tulee myös lihaliemestä ja juustosta, mutta kyllä poron itsessäänkin pitää olla jo valmiiksi hyvältä maistuvaa.) Lisää sipulisilppu, ja anna sipulin kuullottua pehmeäksi. Lisää paloitellut kasvikset, ja anna niidenkin hieman kuullottua. Lisää vesi, fondi, laakerinlehdet ja maustepippurit. Kuumenna kiehuvaksi.

Keitä, kunnes kasvikset ovat kypsiä. Lisää kuutioitu sulatejuusto (keittämisen aikana) vähän kerrallaan siten, että kiehuminen ei pääse välillä loppumaan. Paistista tehty poronkäristys kypsyy nopeasti, joten lihan pitäisi olla mureaa, kun kasvikset ovat kypsät. Jos käytät jotain muuta ruhonosaa, hauduta käristysliha etukäteen mureaksi.

Tarkista maku, ja lisää tarvittaessa suolaa. Viimeistele keitto makusi mukaisella määrällä persiljasilppua. Koristele lautasannokset jäisillä puolukoilla, niitä ei kannata hukuttaa kattilaan. Kuutioi tarjolle myös leipäjuustoa, jota kukin voi halutessaan ripotella annokseensa. Rieska ja ruisnappiset voin kera ovat aina hyvä lisuke porokeitolle.

 

 

Kyllä maistuisi tänäänkin Lapin noidan keitto. Ulkona näyttää pakkasen huurruttamien puiden myötä todella kauniilta, mutta kun se pakkanen paukkuu -17 asteen voimalla, niin pysyttelen mieluummin sisällä. Siinä on kuitenkin se hyvä puoli, että ehdin pitkästä aikaa tännekin kirjoittelemaan. Nytpä tuli tämäkin ohje talletettua tulevaa käyttöä varten helposti löydettäväksi. Niin kovasti tekee mieli tätä soppaa, että luulen sen ajan koittavan pian.

 

 

Andalusian parhaat herkut

 

Lunta satelee hiljalleen, olemme siis jo takaisin Suomessa. Kuukauden mittainen oleskelu Espanjan auringon alla on nyt vain mukava muisto muiden mukavien muistojen jatkeena. Meille olennainen osa matkoja on ruoka, ja rakastamme herkutella paikalliseen tyyliin, missä sitten olemmekaan. Olemme viettäneet aikaa Aurinkorannikolla aina vuodesta 1987 lähtien, joten paikallinen ruokakulttuuri on tullut jo hyvinkin tutuksi. Suosimme merellisiä herkkuja, koska ne vain ovat rannikolla niin upeita. Klassikot ovat ja pysyvät, ja niitä aina Suomessa kaipaamme. Espanjassa ollessamme pidämme taatusti huolen, että kaikki suosikkimme tulevat syötyä ainakin kertaalleen läpi. Tällainen pidempi oleskelu mahdollistaa jopa toistot. Etenkin PIl Piliä tulee syötyä monta kertaa matkan aikana, oli reissu sitten lyhyt tai pitkä.

 

 

Gambas al Pil Pil on hyvin yleinen aterian aloittaja. Syömme sen aina paikalliseen tyyliin jaettuna. Itse asiassa myös koko ateria voi koostua useista pöydän keskelle katettavista jaettavista annoksista, jolloin kukin voi maistella vähän sitä ja vähän tätä. Pil Piliin en kyllästy koskaan, tosin sen koostumus ja tulisuus vaihtelee yllättävän paljon riippuen ravintolasta. Parhaimmillaan siinä on riittävästi ytyä (yleensä kuivattuja kokonaisia chilejä) ja valkosipulia, sekä reilusti lientä, missä dipata leipää.

Toinen hyvin tyypillinen aterian aloittaja on vadillinen pikkusimpukoita, eli annos nimeltä Coquinas tai Almejas salteadas. Tässä Coquinas, joista pidän ehkä vieläkin enemmän. Näiden simpukoiden muoto on sellainen, että simpukan liha on helppo imaista kuoresta irti. Jos ravintola käyttää vain parhaita raaka-aineita, on coquinasten liha mehevän pullukkaa ja vadilla on tarpeeksi ihanaa, valmistuksessa syntynyttä lientä, jossa (taas kerran) dipata leipää. Nämä coquinakset olivat täydellisiä.

 

 

Meidän top 3 -listalle kuuluu itseoikeutetusti todella hyvä valkolihainen kala lenguado (meriantura), joka taitaa olla meidän suosikkikalamme Andalusiassa. Sillä yleensä aloitamme Espanjan matkan, ja sillä sen myös yleensä lopetamme. Rennoissa rantaravintoloissa lenguado tarjoillaan yleensä ruotoineen (pöytään tuodaan tyhjä vati kalan niille osille, joita ei syödä), mutta ei hätää, kalan liha lähtee todella helposti ruotorangasta irti, eikä yksikään ruoto tuppaudu kalan mukana suuhun. Minun tapani syödä lenguado on sellainen, että syön ensin kalan lihat päällimmäiseltä puolelta. Sitten yksinkertaisesti käännän kalan, ja syön myös toiselta puolelta kalan lihat, jotka irtoavat todella helposti. Lopulta jäljelle jää vain ruotoranka ruotoineen. Jos tämä tapa ei miellytä, ruotivat tarjoilijat mielellään lenguadon puolestasi, jos niin haluat, asetellen lautaselle vain kalan lihat. Minusta kutenkin tuo oma tapani syödä lenguado on tunnelmallisempi, ja rutkasti rennompi. Pidän erinomaisesta ruoasta, mutta samalla myös mutkattomuudesta. Tämä kuvan lenguado oli aivan täydellinen. Mehevä ja kauniin värinen. Ja mikä tärkeintä, herkullisen makuinen.

 

 

Sitten seuraa sekalainen joukko meidän muita kestosuosikkeja. En laita näitä mihinkään järjestykseen, vaan annan annosten virrata tänne juuri siinä järjestyksessä, kuin ne mieleeni putkahtavat. Tässä niistä ensimmäinen, mitä olisikaan Lentävät sardiinit -blogin kirjoittajan Andalusian reissu ilman sardiineja (Espeto de Sardinas)! Siitäkin huolimatta, että vanhan sanonnan mukaan sardiinit ovat parhaimmillaan vain niinä kuukausina, joiden (espanjalaisissa) nimissä ei ole r-kirjainta, eli toukokuusta elokuuhun. Kiersin tämän säännön kieli poskessa toteamalla, että lokakuussa ei ole ärrää 😉 No, tuo sääntö taitaa nykyään olla jo muutenkin vanhentunutta tietoa, ainakin paikalliset näyttävät syövän vartaassa grillattuja sardiineja läpi vuoden.

 

 

Vakituisiin merellisiin herkkuihimme kuuluvat myös boqueronekset (sardellit). Boquerones en vinagre (etikassa) ovat mahtava makupari tuoreen tomaatin kanssa. Nämä alkupalat tulivat pöytäämme pyytämättä ja tilaamatta, kuten tuolla rannikolla usein on tapana.

 

 

Useimmin nautimme boqueronekset friteerattuina, joko Boquerones Fritos (ruotoineen) tai Boquerones al Limón (avattuina, ruotoranka poistettuna ja sitruunaisessa liemessä marinoituina). Kuvassa suosikkini, al Limón -versio. Kuinka jokin näin yksinkertainen voi olla niin hyvää! Friteeraus tekee sen, että nämä pikkukalat ovat yllättävän täyttäviä, joten henkilökohtaista annosta en tilaisi, paitsi ehkä puolikkaan annoksen. Nämä ovatkin parhaimmillaan jaettuina.

 

 

Mainioita jaettavia makupaloja ovat myös Pimientos de Padrón -pikkupaprikat, joiden syöminen on kuin pelaisi venäläistä rulettia. Noin joka kymmenes paprika yllättää tulisuudellaan. Tähän settiin ei tuota yllätyspommia osunut.

 

 

Tuolla aiemmin viittasin pyytämättä ja tilaamatta pöytään tulleisiin alkupaloihin. Yksi hyvin perinteinen tuon lajin edustaja on lautasellinen ”rävittäviä rapuja”, kuten me olemme ne nimenneet. Kyseessä on siis keitetyt jättikatkaravut.  Gambas (tai Langostinos) Cocidas. Nämä ovat todellista sormiruokaa. Siitä vain pää poikki, ja pyrstö, jalat, kuori ja suoli irti. Jäljelle jää mehukas katkarapu, joka maistuu aivan ihanalta. Näitä saa myös kaupan kalatiskiltä valmiiksi keitettyinä (tai pakastealtaasta). Mikä onkaan mukavampi hellepäivän kevyt lounas kotipatiolla, kuin vadillinen ”rävittäviä”.

 

 

Coquinas-pikkusimpukoista kertoessani viittasin jo almejas-simpukoihin. Nautimme ne yleensä coquinasten tapaan valmistettuina. Tämä seuraavan kuvan annos almejaksia oli puolestaan tehty pienellä twistillä, sisältäen mm. harissaa, akioottia ja korianteria. Siis wau mikä maku!

 

 

Suunnilleen kerran reissuun on saatava myös friteerattuja ohuenohuita munakoisoviipaleita (Berenjenas Fritas). Ne ovat sen verran heviä syötävää, että yhdestä annoksesta riittää hyvin useammallekin. Ja ainahan voi pyytää keittiötä valmistamaan myös puolikkaan annoksen. Nämä namipalat tarjoillaan hunajan tai vaahterasiirapin kanssa.

 

 

Niin ihania kuin nämä kaikki jaettavat annokset ovatkaan, taidan jo siirtyä pääruokiin. Pysytään kuitenkin vielä jaettavissa lajeissa. Kyseessä on siis rantapaikkojen sunnuntailounaiden päätähti, paella. Meidän suosikkimme on Paella Mixta, joka sisältää merellisten herkkujen (yleensä erilaisia simpukoita, katkarapuja, mustekalaa) lisäksi myös kanaa. Tässä paellassa merelliset antimet ovat sen verran helpossa muodossa, että niiden käsittely onnistuu keneltä vain.

 

 

Olisikohan jo lihan vuoro? Väistämättä jossakin kohtaa reissua iskee lihan himo. Ja mikä onkaan iskiessä, kun tarjolla on ihan loistavia hiiligrillissä grillattuja pihvejä ja karitsankyljyksiä. Alla ensin Solomillo de Ternera con Salsa Champiñones (naudan sisäfileepihvi sienikastikkeella) ja seuraavaksi Chuletas de Cordero (karitsankyljykset). Aah, tunnen ihan tuoksun nenässäni ja maun suussani.

 

 

 

Pompataanpas taas takaisin kaloihin. Jos haluamme juhlistaa jotakin tapahtumaa, tilaamme yleensä joko grillattua tai suolakuoressa kypsennettyä valkolihaista kalaa. Tämä tapa juontunee niiltä ajoilta, kun vierailimme Aurinkoisella rannikolla appivanhempiani tapaamassa. Jos rakkaan, mutta valitettavasti jo edesmenneen appeni syntymäpäivä osui vierailumme ajankohtaan, oli synttäriaterian päätähtenä yleensä Pescado a la Sal. Sen voi valmistaa useammasta eri kalasta, ja kalalajin valinta tapahtuukin aina sen mukaan, mikä ko. päivänä on parasta. Suolakuorikala tarjoillaan näyttävästi. Pöydän viereen tuodaan pieni pöytä, jolle asetetaan suolakuorikalan sisältävä puinen astia. Kala käsitellään syöjien silmien edessä. Ensin hakataan (lautasta avuksi käyttäen) uunissa kovettunut suolakuori pois ja sen alta paljastuva mehevääkin mehevämpi kala ruoditaan ruodottomiksi annospaloiksi, jotka asetellaan kauniisti lautasille. Tätä ei saakaan tehdä ihan kuka vain henkilökunnasta, vaan tehtävän hoitaa joko pomo, tai joku muu tehtävänmukaisen kunnian ansainnut henkilökunnan jäsen.

 

 

Tällä kertaa suolakuoressa kypsyi besugo-kala, joka on erittäin arvostettu kala. Suolakuorikala tarjoillaan yleisimmin köyhien perunoiden (Patatas a lo Pobre) ja kasvisten kanssa. Lisäksi pöytään tulee kipollinen aliolia (valkosipulinen majoneesikastike), sekä toinen kipollinen Salsaa de Ajo y Perejil (valkosipuli-persilja-kastiketta). Tälläkin kertaa päivä oli aivan erityinen. Olimme saaneet harvinaisia, mutta erittäin rakkaita vieraita Atlantin toiselta puolelta. Tilanne vaati siis suolakuorikalaa.

 

 

Voi voi, olisihan noita lajeja vielä vaikka ja mitä, mutta jospa tässä olisi jo yhden koosteen verran. Ähkyhän tästä muuten tulee. Ajattelin ensin kirjoittaa jatkeeksi myös koosteen Espanjan auringon alla olevan kotikeittiömme parhaista paloista, mutta jääköön se nyt toiseen kertaan. Lisään tähän kuitenkin vielä yhden asian, joka kuuluu oleellisesti näihin ravintolakäynteihimme. Kyseessä on tietysti merelliset näkymät, joita voimme ihailla niin ravintolasta käsin, kuin sinne tai sieltä takaisin kävellessä. Liikumme tosiaankin paljon jalkaisin, ja lempiravintolamme ovat maksimissaan noin puolen tunnin kävelymatkan päässä. Siinä tulee iskettyä samalla parikin kärpästä. Hyvää ruokaa ja tunnin kävely (puoli tuntia suuntaansa) ja bonuksena ihania rantamaisemia.

 

 

Kuumimpina aikoina on mukavaa istahtaa välillä varjoon levähtämään, ja antaa katseen vaeltaa kohti aavan meren horisonttia.

 

 

Joskus taas saa ihan mahtavia elämyksiä, kun malttaa istahtaa alas, ja nostaa katseensa kohti taivasta. Näitä palmun latvoja taisimme ihailla sunnuntaipaellalta takaisin kohti casaa kävellessämme. Itse asiassa bongasin nämä latvat siten, että pysähdyimme hetkeksi juomaan vettä (sitä kuluu paljon!), ja pullosta hörpätessäni katseeni osui noihin palmun latvoihin. Pitihän se sitten siihenkin hetkeen tarttua, ja tallentaa paitsi mieleen, myös kameraan. Näin tuokin minua ihastuttanut hetki on koettavissa vielä monta kertaa uudelleen. Carpe diem on yksi monista motoistani.

 

 

Aloitin tämän postauksen eilen, jolloin sateli hieman lunta. Nyt päivä on aurinkoinen, ja maassa on kevyt valkoinen peite. Todella kaunista. Niinpä lähdenkin tästä kokemaan hieman erilaisia elämyksiä arktisen kävelyretken merkeissä. Adiós.