Porkkana-perunarieskoista vuoden parhaat naurut

Kylläpäs sitä yritettiin olla niin näppärää, niin näppärää. Viikonlopulta jäi perunamuusia sen verran, että ajattelin tuosta vain pyöräyttää pellillisen perunarieskoja. Olen tehnyt niin monta kertaa, mutta siitä taitaa olla hieman aikaa… Yritin ihan muistella, että milloin viimeksi. Ehkä silloin, kun lapset olivat vielä lapsia (hmmm… vanhempi meni viime vuonna naimisiin), ja ruokaa ja välipaloja piti olla tarjolla ihan eri tahtiin kuin nykyään kaksin elellessä.  Niihin aikoihin minulla oli silloin tällöin tapana leipoa jotakin, vaikken varsinaisesti mikään pullantuoksuinen äiti ollutkaan, kuin ajoittain vain. Hyvässä ja terveellisessä ruoassa on kuitenkin perhe pysynyt aina, ja on kai sekin jotakin. No, viime maanantaina päätin sitten leipasta rieskoja. Helppo homma, luulin.

Not. Luulo ei ole tiedon väärti. Kerron kohta mikä meni pieleen, mutta viimein kaikki oli hyvin. Heti kun keittiö oli siivottu taistelun jäljistä, pääsimme nauttimaan näistä ihanista rieskoista. Kesken näiden leipomisen en todellakaan olisi uskonut, että siitä syntyisi jotain syötävää, mutta ihme tapahtui. Reseptin näihin perunarieskoihin nappasin täältä . Lisäsin ohjeeseen yhden porkkanan raastettuna. Tähän alle lisäsin ohjeeseen myös sanan ’lusikalla’. Kohta selvinnee miksi näin.

Porkkana-perunarieskat

(Älä tee näitä yksin kotona!)

3 dl perunasosetta

1 porkkana raastettuna

1 tl suolaa

1 kananmuna

3 dl sämpyläjauhoja (kaura, ruis, vehnä -seos)

Sekoita ainekset taikinaksi ja nosta taikinasta LUSIKALLA (!) 10 nokaretta uunipellille leivinpaperille. Taputtele jauhotetuin käsin nokareet mataliksi. Pistele rieskoihin haarukalla reikiä ja paista 250-asteisen uunin keskitasolla 15 minuuttia.

Kaikki meni oikein hyvin siihen asti, kunnes taikina oli valmis, ja oli aika ”nostaa” taikinasta nokareita uunipellille. Ajattelin tehdä homman oikein siististi ja laitoin käsiini keittiöhansikkaat. Ne kädessäni sitten nostelin taikinasta nokareita, mutta niiden pullauttaminen leivinpaperille ei ollutkaan mikään helppo juttu. Jauhopussi oli kyllä vieressä odottamassa, että taputtelen jauhojen avulla nokareet kauniiksi rieskoiksi. Mutta kun en meinannut saada niitä nokareita irti hanskoistani! Ravistelin ja yritin auttaa toisella kädellä. Taikina vain sinkui ja sinkui ja tarttui toiseenkin käteen. Kun nokareet lopulta irtosivat kädestäni, lentelivät ne minne sattuu.

Hanskat totesin toivottomiksi, ja huusin miestäni apuun veistä tuomaan. Sillä veistelin taikinat hanskoista irti, ja talteen lopun taikinan sekaan. Yritin jatkaa hommaa paljain, puhtain käsin. Nokareet olivat pellillä niin siellä täällä, ettei niitä olisi itte pirukaan saanut nätisti järjestykseen. Nokkelana päätinkin ottaa käyttöön plan B:n ja taputella koko höskän yhdeksi levyksi. Yksi iso rieska olisi varmasti hyvä!

Taikinaa pellille taputellessani tarvitsin koko ajan lisää jauhoja, enkä voinut omin sottaisin käsin niitä ottaa. Miesparka joutui siis avustajaksi heittelemään aina pyynnöstäni jauhoja kehiin. Välillä taisin pyytää niitä jauhoja samoin loppusanoin, kuin Marjo Matikainen aikoinaan huuteli havuja ladulle. Pienellä leipomisoperaatiolla sain keittiön aika kamalaan kuntoon. Taputtelin rieskataikinaa naurusta ulvoen, ja vedet silmistä valuen. Mies sanoi, että jos olisi jauhojen lappamiselta ehtinyt, olisi ottanut videon blogiini laitettavaksi. Kysäisi myös, että milloin viimeksi olinkaan näitä leiponut.

Taikina taltutettu!

No loppu hyvin, kaikki hyvin. Lopputuloksena tuli pellillinen hyvältä maistuvaa porkkana-rieskaa, jonka paloittelin 12 palaan ja laitoin ne sitten leivinpyyhkeen sisään pysymään lämpiminä. Rieskat eivät tuoreeltaan kaivanneet päällensä muuta kuin voita. Pitäisi varmaan tehdä näitä useamminkin, mutta seuraavalla kerralla yritän muistaa välttää katastrofin nostelemalla nokareet LUSIKALLA pellille. Siten taikina ei ole jo valmiiksi käsissä kiinni. Vai keksisikö joku kätevä leipuri mikä muu tässä meni pieleen?

Hauskaa kuitenkin oli. Illalla vielä nukkumaan mennessäni ei meinannut uni tulla, kun purskahtelin uudestaan ja uudestaan nauruun tuota episodia muistellessani. Voi kun sen olisikin saanut nauhalle, niin siitä saisi muutaman elinvuoden lisää sitä uudelleen ja uudelleen katsellessa. Eikös se nauru pidennäkin ikää?