”Lapin luonto luo outoa taikaa, se on kaunis ja vertaamaton.
Huiput vaarojen kauaksi hohtaa, ruska loistossaan kuin satu on”… Näin lauletaan
kuuluisassa Lapin tango -iskelmässä, ja näin saatoimme itsekin todeta viime
viikolla ruskaretkellä Saariselällä ollessamme. Vaikka Lapin tyttö olen itsekin,
niin jaksan silti aina vain häikäistyä Lapin kauneudesta, etenkin ruska-aikaan.
Kaunispään huippu oli ihan paras valinta asemapaikaksemme tälle retkelle.
Siellä Lapin upea luonto oli läsnä silmänkantamattomiin. Myös auringonlaskut
olivat jotain taianomaista. Iloksemme saimme nauttia niistä oman hotellihuoneen
terassilla istuen ja samalla sopivaa yömyssyjuomaa pikkukuksasta lipittäen. Noissa
hetkissä oli taikaa, juurikin sitä Lapin taikaa.
Ruskaretkelle lähtö oli aika lailla hetken päähänpisto. Viime
viikolla meidän piti olla ulkomailla, mutta eipäs sitten oltukaan. Sen sijaan suunnittelimme
ensin pitävämme muutaman vapaapäivän ihan vaan kotosalla, sään salliessa lähitienoilla
retkeillen ja golfaillen. Tarkoitus oli seurata sääennusteita, ja vaihtaa sen
mukaisesti tarvittaessa maisemaa. Ilmiselvästi kuitenkin matkoille teki mieli,
koskapa löysin itseni muutamaan otteeseen googlailemasta eri tunturikohteita. Nimenomaan
niitä kohteita, joissa emme ole moneen vuoteen käyneet. Saariselkä alkoi
kiinnostaa aina vain enemmän ja enemmän. Majoituskohteita vertaillessani bongasin
Star Arctic Hotellin, ja sen varaussivustoilla koin mukavan yllätyksen siellä
näkyneen ruskatarjouksen muodossa. Niinpä varasin ja maksoin majoituksen
kolmeksi yöksi saman tien, sataisi tai paistaisi.
Edellisestä Saariselkä-visiitistä oli kulunut jo hyvinkin 15-20
vuotta, joten ajelimme n. 260 km matkan Rovaniemeltä Saariselälle odottavaisin ja
hiukkasen jännittyneinkin mielin. Sodankylän pohjoispuolella maisema alkoi
muuttua ja ruskan värit kirkastua. Juuri ennen Saariselkää huomasimme kumpikin kuukkelin,
joka lennähti automme viereen ja jatkoi lentoaan vierellämme, yhtä matkaa kanssamme.
Sen täytyi olla hyvä enne. Pikakurkkauksella Saariselän raitille katse
kohdistui Kaunispään huipulta kutsuvana näkyvään majapaikkaamme. Pian olimmekin
jo Kaunispään tiellä ja saatoimme vain haukkoa henkeä. Niin upealta kaikki
näytti. Puuraja oli alapuolellamme, ja näkyvyyttä oli joka suuntaan silmänkantamattomiin.
Huipulle päästyämme pieni kurvaus takaisinpäin, ja nyt lähestyimmekin
hotellia yläkautta. Mutkan jälkeen kurkkasi vaikuttava näky. Kummankin huulilta pääsi
spontaani ”wau”.
Olimme varanneet saunallisen maisemasviitin (huonetyypit olivat
maisemasviitti, maisemasviitti saunalla ja lasikattohuone). Huoneiston 36 neliötä
oli käytetty tehokkaasti, ja kaikille toiminnoille löytyi mukavasti tilaa.
Meitä miellyttivät myös uudenkarheat pinnat ja laadukkaat kalusteet. Luvatut maisemat
olivat kerrassaan upeat, uusi ”wau”! Vai mitä sanotte näistä näkymistä? Ensin
katse oikeaan…
Ja sitten katse suoraan eteen ja alas Saariselän suuntaan… Saatoimme myöhemmin todeta, että kun palvelukin oli koko lomasemme ajan huomattavan ystävällistä, olimme valinneet hotellin hyvin.
Toisena aamuna näimme tällaisenkin ihmeen, että Saariselkä
oli kuin hupun alla. Tiesimme Saariselän keskustan olevan tuolla alhaalla, mutta
pilvi esti näkyvyyden. No, pari tuntia kuvanottohetkestä kauas pilvet
karkasivat, ja aurinko astui esiin.
Tulopäivänä teimme vain pienen kävelyretken ja happihyppelyn.
Kartoitimme lähimaastoa, ja tutkimme valmiiksi, mistä pääsemme seuraavan päivän
patikkaretkelle. Seuraavaksi olikin vuorossa illallinen hotellin Kaunis-ravintolassa.
Saimme meille kahdelle neljän hengen ikkunapöydän, ja se olikin hyvä juttu. Siinä
oli nimittäin tilaa vaihdella paikkaa aina auringon liikkumista mukaillen (mies
istui vasten aurinkoa, ja aurinkolasit olivat huoneessa). Leikimme siis pientä
tuolileikkiä, kunnes aurinko ei enää häikäissyt siirryttyään paistamaan jonkin
pylvään takaa.
Ruokalistalta löytyi kaikki, mitä lappilaisen ravintolan
listalla pitää ollakin, ja vähän enemmänkin. Tarjolla oli ruska-ajan menu, jonka
kaikki annokset sai alku- tai pääruokakoossa, kummin vain. Pidin siitä. Niinpä
valitsin alkuruoaksi pääruokalistan Kevyesti savustettua lohta, alkuruokakoossa
siis. Lohessa oli juuri sopivasti savuisuutta ja raikkautta.
Pääruokavalinta oli myös hyvin selkeä. Poroa, totta kai.
Fileenä tällä kertaa, perunapyreen ja paahdettujen punajuurien kera.
Karpalokastike viimeisteli annoksen. Ravintola Kaunis oli ilmeisen tasokas.
Hetken arpomisen jälkeen päätimme jaksaa nautiskella vielä
yhdet jaetut juustot. Lisukkeena viikunahilloa ja juuressipsejä. Punaviiniäkin
oli vielä lasissa juuri sopivasti jäljellä.
Niihin oli hyvä lopettaa ja siirtyä
omalle terassille auringonlaskua ihastelemaan. Sen jälkeen ihastelimmekin
sitten yövalaistua Saariselkää. Näkymä huoneestamme oli kyllä huikea ja
todellinen katseenvangitsija, sitä olisi voinut tuijottaa kuinka pitkään
tahansa, samaan tapaan kuin myös merta ja elävää tultakin tuijotellaan.
Hyvin nukutun yön jälkeen olimme taas ravintolassa, aamiainen kuului huonehintaan. Pistimme tyytyväisinä merkille jo saman, minkä olimme
edellisenä iltanakin noteeranneet, eli kaikki vieraat tulivat ravintolaan sisään
kuuliaisesti huolellisen käsidesikäsittelyn kautta. Myös pöydät oli sijoitettu sillä
lailla väljästi, että minullekaan ei ihme kyllä tullut siellä korona-ahdistusta.
Olen joitakin satunnaisia, harkittuja poikkeuksia lukuun ottamatta tietoisesti
vältellyt ravintoloita sitten maaliskuun.
Aamiaisbuffet oli riittävän monipuolinen, ja leikkeleissä oli
panostettu laatuun. Oikeastaan ainoa mitä kaipasin, oli tuorepuristettu mehu. Tiivistemehuja
toki oli tarjolla useampaa sorttia, pisteet siitä, mutta tuorepuristettu mehu vie
kyllä aamiaisen aina seuraavalle tasolle. Aamiaisbuffetin täydennys oli sujuvaa
ja pöydän siisteyteen kiinnitettiin ilmiselvästi huomiota, hyvä niin.
Pienen ruokalevon ja päivän digilehtien lueskelun jälkeen
oli aika pakata reput, ja lähteä patikoimaan. Laskeuduimme Kaunispään huipulta 2
km matkan alas Saariselän keskustaan, ja suuntasimme patikkareittien
lähtöportille. Koska takana oli jo kaksi kilometriä alastuloa ja edessäpäin oli
saman verran ylöspäin kapuamista, lähdimme kävelemään Auroran ja Iisakkipään
suuntaan. Sieltä löytyisi Aurorapolun rengasreitti (2,1 km), jonka kiersimmekin
kokonaisuudessaan, ja steppailimme vähän siellä sun täällä muuallakin kurkkimassa
maisemia. Hirvimakkarat paistoimme Auroran nuotiopaikoilla. Nuotioita oli kolme,
mikä oli kiva juttu. Näin sielläkin sai halutessaan pidettyä etäisyyttä muihin.
Ruokajuomat nautimme minä kuksasta ja mies tölkin suusta. Mukanamme
oli minikuksat myös jälkiruoalle, jonka virkaa toimittivat Cafe
De Luxet (= kahvi ja konjakki ilman kahvia).
Sitten siirtymäreittiä takaisin Saariselän keskustaan, jossa
innostuimme kävelemään vielä koko Saariselän alueen edestakaisin ennen kuin
lähdimme kipuamaan takaisin hotellille. Kun on vauhtiin päästy, niin antaa
mennä vaan… Yllättäin ylösnousussa ei mennytkään kuin viitisen minuuttia
enemmän (30 min) kuin alastulossa (25 min). Ehkä olisimme voineet hidastella
vähän enemmän, perille saavuimme nimittäin aika hikisinä. Huomasimme
patikoineemme ja kävelleemme yhteensä nelisen tuntia. Siinä kohti olimme
tyytyväisiä, että olimme varanneet saunallisen huoneen.
Olin tuonut mukanani ruokatarpeet yhdelle illalle, ja nyt
oli juuri sopiva ilta niille. Ruoanteossa ei kauan nokka tuhissut, vaan ruoka
valmistui lähinnä vain aineksia lankulle latoen. No muutama pienenpieni
puikula vaati keittämisen ja yksi retkeltä yli jäänyt hirvimakkara paistamisen,
mutta ne valmistuivat miehen toimesta siinä samalla kun minä valmistelin muita aineksia.
Lankuilta löytyi perunoiden ja hirvimakkaran puolukkahilloineen lisäksi
tervamuikkuja, kylmäsavulohta ja dijonsinappia, salaattia, leipäjuustoa ja
lakkahilloa, sienisalaattinappisia, sekä kylmäsavuporoa ja karpalohyytelöä. Huoneemme
minikeittiön välitilalaatoitus oli korvattu upealla talvimaisemalla, joten mikäpäs
siinä kauniin maiseman äärellä oli lankkuja duunaillessa.
Koska lankuilta löytyi niin kalaa kuin lihaakin, päätimme
laittaa juomatkin tarjolle samaa periaatetta noudattaen. Mies kaatoi siis laseihin
sekä valko- että punaviiniä. Näin oli hyvä siemaista juuri siitä lasista, mikä
kulloiseenkin makupalaan paremmin soveltui. Taustamusiikiksi soittelimme
tietokoneelta Souvareita, jonka yhdistän mielessäni aina Saariselälle. Tullut
ehkä joskus aikoinaan käytyä monotansseissa… Levylistalla oli myös Vesku Loirin Lapin
kesä, muutamaan kertaan soitettuna.
Hyvä päivä ja kiva ilta olivat taas unta vaille pulkassa.
Happi teki tehtävänsä, liikunta myös. Seuraavana päivänä olisivat uudet kujeet.
Seuraava päivä valkeni kuitenkin pilven sisältä katseltuna, joten päätimme hiukan
odotella ennen retkelle lähtöä. Puoleen päivään mennessä tilanne oli taas
normaali, ja aurinko alkoi paistella ja näkyvyys muuttui normaaliksi. Siispä retkelle
Urho Kekkosen kansallispuistoon mars. Tällä kertaa lähdimme reppuinemme
patikoimaan suoraan Kaunispään huipulta Moitakurun ja Kuukkelilammen suuntaan,
joskaan ihan sinne asti emme aikoneet mennä, vaan kohteemme oli ennen niitä
oleva Palo-ojan kota. Tai oikeastaan nuotiota me enemmänkin toivoimme, sää kun
oli jälleen kaunis. Emme vain olleet varmoja onko siellä sitä, kun reittikartalla
näkyi vain kota.
Reitti kulki koko ajan alaspäin, joka ei povannut hyvää
paluumatkalle. No, silloin olisi vain pysähdeltävä enemmän kuvaamaan ja samalla
hengitystä tasoittamaan. Alaspäin mennessä ensimmäinen puolituntinen puurajan
yläpuolella oli reitin kauneinta osuutta. Maisema oli suorastaan uskomaton keltaisine
vaivaiskoivuineen ja punertavine varvikkoineen. Alemmas tultuamme maisema
muuttui lähinnä metsäiseksi. Ja reitti enemmän ja enemmän kiviseksi, jolloin
katse piti muutenkin pitää aika tarkkaan maassa. Tässä kuvassa kuitenkin reitin kauneinta antia.
Alamäkeen patikoitu matka Palo-ojan kodalle kesti 1,5 tuntia, ja iloksemme kohteessa oli myös istuinpölkyillä varustettu nuotiopaikka. Mennessämme
siellä ei ollut ketään muita, mutta kohta tulet sytytettyämme tuli kiva
pariskunta läskipyörillään, ja turisimme siinä tulen äärellä mukavia. Nimet
jäivät vaihtamatta, eikä niillä siellä luonnon keskellä mitään merkitystä olisi
ollutkaan. Yhdessä kuitenkin vietimme mukavan taukohetken, joka taisi kyllä leppoisan
jutustelun myötä pidentyä ihan tunnin mittaiseksi. Paikalla oli myös muutama
kuukkeli, jotka pyrähtelivät ympärillämme ihmetellen, missä heidän ruokansa
viipyy. No tulihan sitä, kun tämä toinen mies laittoi niille leipää tarjolle. Kuukkelit
söivät kirjaimellisesti kädestä. Aika erikoisia ovat nämä onnenlinnut.
Paluumatka olikin sitten yhtä nousua, ajallisesti siinä meni
joitakin minuutteja kauemmin kuin alaspäin tullessa. Rajuin nousu osui onneksi
kauneimpien maisemien osalle, joten aina oli hyvä syy pysähtyä kuvaamaan. Jos
nyt jalat saivatkin kyytiä, niin sielu lepäsi näissä maisemissa. Näin tuli
huiputettua Kaunispää kahteen kertaan, edellisenä päivänä Saariselän suunnasta
lähestyen, ja nyt tuolta Kaunispään toiselta puolelta kiikkuen.
Sauna oli taas ihan mahtava lisä huoneessa, ja sen jälkeen
oltiinkin aika kypsää kamaa. Enempiä ruokia ei ollut mukanamme, mutta ilta
maisemasviitissämme houkutti ravintolaa enemmän. Näin ei tarvitsisi laittautua
ihmisten ilmoille. Niinpä päädyimme hakemaan noutopizzat alhaalta Saariselän
keskustasta. Matka taittui tällä kertaa autolla, päivän kävelyt oli nyt kävelty.
Ravintola Pirkon Pirtin poropizzat olivat valtavan hyviä. Ja valtavan suuria.
Vaikka nälkä oli kova, emme siltikään jaksaneet syödä kaikkea. Eipä tarvittu
tuutulauluja tuonakaan iltana.
Lähtöaamu oli jälleen sumuinen, ja lähdimme ajelemaan
Kaunispäältä alaspäin näkyvyyden ollessa olematon. Jännitti, mutta tiellä pysyimme.
Tankavaaran tienoilla alkoi sumu hälvetä, ja saatoimme taas alkaa tähyillä
tienreunalta mahdollisesti säntäileviä poroja. Tullessamme niitä oli aika
monessa kohtaa, mutta nyt kotiin palatessamme ymmärsivät pysyä piilossa. Turvallisesti
siis saavuimme kotiin asti, ihanat muistot mukanamme. Olipa kiva, kun tuli lähdettyä.
Kiva olisi myös joskus sinne palata. Ehkä vielä jonakin hyvänä päivänä niin
teemmekin.